Metsästäjä (sisään, lukee viitasta):

Ma minne saavuin, kuinka kauaksi? Tuo tie vie ylöspäin, tuo alas vie! Ain alas pääsee, ylös tahdon ma. Siipensä viitta täällä levittää ikäänkuin varottaen nousemasta! Siis vaara väijyy, monta vaaraakin polulla, joka jyrkkä, kaita on! En sitä säiky, vaaraa rakastan. Mut ensin hetken tahdon levähtää ja hengittää! ja koota aatoksein, ja löytää Itseni, mi multa varastettiin…

* * *

Liiaksi kauan kuljin joukoss' ihmisten ja sieluin kadotin, aatokset, sydämein; otettiin toinen, toinen varastettiin — käteni ystävyydellä he sitoivat, lahjoilla, joit' en pyytänyt; niin lämmint' oli käydä alhaalla kodista kotiin, juhlapöytihin, luo soiton, kukkain, valon, lasejen. Mut lämpö nousi, kävi helteiseks —

Löin silloin poikki köydet ankkurin, pois heitin liian, sen, mi taakaks oli, kalleimmankin — ja katso, nousin! Voin täällä hengittää, mun syämein tulvii onnesta, rinta paisuu, laajenee; ei pöly, sauhu, toisten hengitys myrkytä vertain. Valkee, puhdas lumi, härmäksi käynyt huuru! Vesitimantit, te liljankukat, kylmän jähmettämät, sa taivaan jauho, jota seuloi mustat pilvenpalteet, hiljaisuus pyhä, silkkivaippaasi mies peitä, jonka matka uuvutti, rukoillen päänsä lepohon hän painaa!

HEIDENSTAM.

KUNINGATAR KRISTIINAN JOULU-YÖ.

Läpi ilman joulu-yön kellot soi, yli Rooman ukkonen käy, salamoi, takan ääressä kruunua vailla on valtiatar pois vierailla mailla. Pitelee kepin norsunluisesta päästä käsi kuivettunut vavisten, tulen loimossa varjot käy leijaillen kivipermannon marmorijäästä ylös orsihin häipyen.

Vihan vimmassa paasihin kepillään hän lyö, tavan mukaan käännyttyään selin lieden lämpöhön räiskyvään, puun mahlat sen hehkussa kiehuu. Hän hameensa lanteille kohottaa: — Se puoli! nyt hän riehuu, mi valta-istuinta monta vuotta on painanut, lämpöä kaipaa ja saa! Monet yöt olen valvonut suotta, mut hitaammin kulkenut ei ole aika. Sa kaunis Julia, neuvo taika, miten vois vähentää nyt tiimojen lukua. Tuli kynttilöihin, on huone valoton! Koetella ma tahdon uutta pukua, mi hopeesta, silkistä ommeltu on. —

Pelon vallassa neitonen sitoo kuninkaalliset laskokset leveät, hän saumat ja poimut myös keveät yli rintojen litteiden nitoo. Korut kaunihit kimmeltämään asettaa yli harmajan pään, pois kutrien kulta on haihtunut, väri silmien itkusta vaihtunut. Sanat Kristiinan harvat vain vähenee. Lähemmäks yhä peiliä hän lähenee Sibyllan silmin tuijottavin, ja poskin kuoleman keltaisin. Torin varrella soi urut juhla-yössä, ja kirkot kimmeltävät valovyössä. Kudos valkea olkapäitänsä peittää, mi ruumiin muotojen mukaan taipuu. Tulen loimo varjot häilyvät heittää. Liki peiliä otsa vaipuu, niin että sen pinta usvaan haipuu.