Pidoista työtön pian häädetään, hän pettäjä on, petti äitiään.
Työn tehnyt tyynnä vartoo satoaan mut pettäjä — vain perikatoaan.
Elonkorjuulaulu
Elonkorjuun on koittanut kuuma kuu, hio sirppisi, vilja tuleentuu! On kasvanut korkeeksi peltosi laiho, maan kaipuu on täyttynyt, maa-emon kaiho hedelmäin on puhjennut kellervään kultaan, ei säästänyt siunaustaan, ikitultaan pyhä aurinko oo, maan muhkeaan multaan putos siemen, mi kasvatti kaunista tähkää. Ihanat emon ehtoisan antimet nähkää!
Elonkorjuun on koittanut kuuma kuu, hio sirppisi, vilja tuleentuu! Kuin valtias pellolle käyt, sen sarkain elonanteja ei väkivalloin, ei varkain sinult' ykskään vie, käsivartes ja kuokkas itämään oman peltosi kerran muokkas. Lyhyt sarkas jos lie, se on sittenkin laaja, sen tähkät on täydet, sen kasvu on taaja, sinä itse sen siunauksen olet saaja. Ei kurkihirttäsi ukkosen vaaja ole murtava, ah ilomielin sa kylväin orahalle saat peltosi, valtias ylväin!
Elonkorjuun on koittanut kuuma kuu, hio sirppisi, vilja tuleentuu! Suvituulessa soutavat tähkäpäät, ovat alkaneet luonnon laupiaan häät. Ylin ylkä sen pyhä aurinko on.
Käy liittoon sa myös kera auringon.
Sydänkesän aurinko
Aurinko suur, elonantaja ainut, öin joka nouset, ja hetkeksi painut vain hämyn kuulahan varjojen kultaan! Suot iki-antisi, uottavaan multaan voiman oot kätkenyt, jok' idun antaa varttua, versoa, puhjeta kukkaan, hehkua, heiliä, heelmänsä kantaa. Voimista ei vähinkään mene hukkaan,
pakko on pinnalle kaikkien nousta, jännität koin puna-purppurajousta, yö-unestaan heti linnut ne havaa, kukkaset kaikk' terälehtensä avaa. Täytät sa, ah, elon lämpimin lainein puut, kukat, yrtit, kuin elpyvin ainein maass' ylennät joka kasvin ja korren. Nostatat kuin pyhän, kultaisen orren temppelin korkeuteen, joka alleen maailman sulkee; se hellitsijälleen, Aurinko-Luojalle, uhrinsa parhaan suitsuta suo ylös tähtien tarhaan.