Maailmaan muuhun meidät vapaus liittää. Teit', urhot, tästä aina saamme kiittää. Maan Päivän pelastitte pimennosta.
II
Kaatuneille
Kaaduitte, mutta niinkuin syksy kaataa vain taimen, josta kasvaa kukkain sato tulevan kevään, jos ei uhkaa kato, jot' ei voi myrskyn käsi raastaa, raataa, Kaaduitte, mutta noustaksenne jälleen, kun päivään uuteen kohoo korkeet korret, kun suojaamme on saatu uudet orret, maa kiitostaan kun laulaa kylväjälleen.
Maan kylvitte, on vapaus sen sato. Kylvitte urheutta, uskallusta ylt' ympäri, kun yö ol' synkkä, musta, kalleinta, korkeinta kun uhkas kato. Näytitte miehuutta ja miehen mieltä, kadonnut kaikkialta kun ol' kunto, poljettu kun ol' oikeus, omatunto, kun avoin, suora väistyi valheen tieltä.
Kaaduitte, mutta totuus, oikeus nousi, voittonne oli ihmisyyden voitto, kuolonne vapauden aamunkoitto. Teill' oli Tellin, Winkelriedin jousi, min jänne vastaisuuteen sinkoo nuolen, jaoittaa maahan väkivallan pylväät, sen jäljess' astuu urhot suuret, ylväät, maan kohtalosta jotka kantaa huolen.
Kaaduitte, muttei kaadu maa ja kansa, mi rakentaa voi työnne perustalle, ne eivät vaivu väkivallan alle, vaikk' aina väijyis niitä vilpin ansa. Ken kerran uhrannut on parhaimpansa, se panssariks sen ylleen iäks pukee, maa, jota muisto parhaimpien tukee, ain tieltään suistava on sortajansa.
Toukokuun 16 päivä
Katkenneet kaikki kahleet vihdoin ovat, jotk' ennen suuruuttasi, Suomi esti. Vaikk' oli kamppailut karut, kovat, ne nurkumatta poikas sentään kesti. Vaikk' kenttiäsi veljesveri kasti, kamppailtiin sentään voitonhetkeen asti, sodittiin silmäin eessä kuolon uhka, takana kodin rauniot ja tuhka.
Taisteltiin vapaudesta viime veriin, maksettiin kaikkein kallein voiton hinta, katsottiin pelkäämättä peitsen teriin, avartui alttiudesta joka rinta. Uhrattiin, mutta uhria jos maamme taas uutta vaatii, uhri uhratkaamme, ei riitä yksin pelkkä miekan-retki, on vapaus vallattava joka hetki.