— Nämä muutamat rivit vain sen sarjan esisanoiksi, jossa rupeemme kertomaan vanhempien näyttämötaiteilijaimme lapsuuden ja nuoruuden vaiheista ja muistoista sellaisina kuin ne haastattelujen muodossa olemme heidän omilta huuliltaan kuulleet. Heidän taiteellisen työnsä tulokset ovat jo täysin kypsinä meidän nähtävinämme ja arvioitavinamme; heidän varhaisimmat sielunliikuntonsa ensimmäisistä itsetiedottomista aavisteluista elämänuran ratkaisevaan ensi askeleeseen saakka ovat meille tuntemattomampia, ainakin jo paljon etäisempiä asioita, joihin kuitenkin kannattaa kerran vielä kääntää katseensa ja joiden muistelemisesta voi koitua paljon iloa, vieläpä sangen suurta mielenkiintoakin.
Helsingissä v. 1910.
Aarni Kouta.
Ida Aalberg.
Mainitessamme vapaaherratar Ida Aalbergille aikeestamme ja pyytäessämme häntä kertomaan meille lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheista, väitti hän, että niistä ei pitkältä puhetta riittäisi. Hän muisti olleensa tavattoman paha lapsi, ainoa tyttö kolmen veljen joukossa, joille hänen olisi tullut olla hyvänä esimerkkinä, mutta muuttuikin joka kohdassa aina vain varoittavaksi esimerkiksi. Hänellä oli ollut hyvin paljon mitä pahimpia vikoja. Ensimmäinen, ja ehkä pahin, oli niistä tietysti ollut jokin vaarallisen itsetietoinen piirre luonteessa, minkä ilmenemismuotoja oli ollut itsepäisyys, jonkinlainen hallitsemishalu, tahto määräysten jakelemiseen. Myöskin oli ylpeyden raskas peri- ja helmasynti päässyt juurtumaan hänen jo niin aikaisin turmeltuneeseen luonteeseensa. Ei ollut voinut lainkaan pitää muita pikku tyttöjä vertaisinaan ja leikkitovereikseen kelvollisina, tuskinpa ikäisiään ja itseään vanhempia poikiakaan, joiden kanssa oli kuitenkin jonkunverran paremmin viihtynyt. Heissä oli sentään ollut hiukan voimakkaampaa ainesta, mutta sitäkin vain hiukan. Hyvinkin nuorena oli vitsaa koetettu vääntää, eikä oltu myöskään vähemmän ahkerasti käytetty tätä samannimistä pelottavaa asetta vääntökeinona. Mutta väännöstä ei syntynyt käännöstä — parempaan päin. Kaukana siitä. Vuosi vuodelta nämä huonot ominaisuudet yhä vain kasvoivat, vieläpä ilmestyi entisten lisäksi uusiakin turman tuumia nuoreen mieleen. Kaikkein pahin niistä oli mielikuvitus. Se oli pakottanut jättämään leikinlyönnin, unohtamaan leikkitoverit kokonaan. Ypöyksin nuori tyttö oli kiertänyt metsiä ja maita, koristellut itseään ruohoilla ja kukkasilla ja puhellut ääneen itsekseen. Synkästi uskonnollisen äidin vitsa oli yhä uutterammasti tehnyt työtään — olihan entisen itsepintaisuuden lisäksi nyt vielä tullut paha maailmallinen mieli, mikä ilmeni päälle päätteeksi muodossa, joka oli omiaan herättämään hämmästelyä ja naurua muissa ihmisissä. Näin "pahaksi" lapseksi suurin näyttämötaiteilijattaremme kuvasi itsensä, mutta lisäsi, että hän samalla oli ollut hyvin onneton. Lapsuus oli onneton, nuoruus oli onneton. Se oli yhtä ainoata kaipuuta, vaikka hän ei tiennyt kaipuun syytä eikä sen päämaalia. Yhtä ainoaa kuvittelua se myöskin oli, vaikka nämä mielikuvat eivät voineet milloinkaan kiteytyä miksikään selviksi näyiksi ja kuvasarjoiksi. Mutta kaikesta huolimatta ne kuitenkin elivät elämäänsä, eikä vitsa voinut niitä kuolettaa, yhtä vähän kuin hänen omat kärsimyksensäkään.
"Mutta pahuudestani huolimatta", huomautti taiteilijatar leikillisesti, "ovat ihmiset aina pitäneet hyvää huolta minusta, vieläpä minua rakastaneetkin." — Täten hän esim. oli joutunut kotiseudullaan siihen aikaan oleskelevan Minckwitzin perheen suojatiksi ja päässyt heidän mukanaan Helsinkiin ja täällä oppilaaksi neiti Tavaststjernan perustamaan ruotsalaiseen tyttökouluun, jonka koulun toiminta ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen. Kovin pitkäaikaiseksi ei taiteilijattaren kouluopillinen ura käynyt myöskään rouva Qvistin täkäläisessä oppilaitoksessa; keskeytymisen syynä oli tällä kertaa varojen puute, sillä kodin piti kustantaa etupäässä veljien kalliit opinnot. Rouva Qvistin koulussa käynnin huomattavin tapaus on mielestämme kuitenkin se, että siellä Ida Aalberg sai ensimmäisen hänen taiteensa osalle tulleen tunnustuksen. Kevättutkinnossa olivat oppilaat lausuneet runoja, heidän joukossaan myöskin Ida Aalberg "Adlercreutzin" Vänrikki Stoolin tarinoista. Tutkinnossa oli ollut läsnä rouva von Kothen, ja oli hän, silloisen Suomen kirjallisesti ja taiteellisesti sivistynein nainen, lausunut julkisesti ihailunsa mainitun runon lausumisen johdosta.
Tästä johduimme kysymään sitä kappaletta ja osaa, jossa taiteilijatar oli ensi kerran esiintynyt. Maalla, kotipuolessa se oli tapahtunut. Joululomaansa oli sinne tullut viettämään kuopiolaisia ylioppilaita, jotka olivat panneet toimeen pienet juhlat kansakoulun hyväksi. Siellä oli esitetty pieni näytelmäkappale "Kassan avain", jossa emännöitsijän osassa oli esiintynyt Ida Aalberg, silloin nuori, tuskin nelitoistavuotias tyttönen. Hän oli jo sitä ennen paljon uneksinut teatterista. Ensimmäisen mielenkiinnon tähän taidelaitokseen herättivät vanhat, äidin maitokamarin seiniin liisteröidyt ruotsinkieliset sanomalehdet, joissa oli julkaistuina teatterien ohjelmat. Kovin oli niissä kiihottanut mielikuvitusta se, että jonkin kuninkaan tai kuningattaren nimeä oli seurannut tavallisen kuolevaisen nimi. Kuningattarena kuolevainen ihminen jonakin iltana! Sellaiseksi hänkin tahtoi, niin mahdotonta kuin se olikin, sillä pitihän jumalaa pelkäävä koti teatteria synnillisimpänä, saastaisimpana ja turmiollisimpana laitoksena maan päällä. Kun nyt nämä ylioppilaat tulivat esiintymispyyntöineen, oli nuoren mielikuvittelijan ilo rajaton, mutta — sitä ei saanut näyttää. Lavalle hän kuitenkin näin kotitanhuvilla pääsi, mutta siihen sen piti pysähtyäkin.
Niin ei kuitenkaan käynyt, onneksi suomalaisen näyttämötaiteen. Rippikoulun käytyään, nelitoistavuotiaana, Ida Aalberg näki ensi kerran oikean teatterin Hämeenlinnassa, jonne Suomalaisen teatterin henkilökunta oli saapunut antamaan vierailunäytäntöjä. Silloin hänen päätöksensä kypsyi. Tämän jälkeen häntä ei voinut pidättää enää koti, ei rakkaus vanhempiin eikä sisaruksiin, vaan hän karkasi heidän luotaan eräänä kevättalvisena päivänä, joutui Helsinkiin ja pääsi Suomalaiseen teatteriin. Ensi kerran hän esiintyi jonkun rakastavan tytön osassa näytelmäkappaleessa "Lemun rannalla", ja sai senkin jälkeen esittää yhä edelleen pieniä vaatimattomia tytönosia, sillä tohtori Bergbomin mielestä Ida Aalberg oli luotu naiviksi näyttelijättäreksi. Mitään riemuvoittoja naivi näyttelijättäremme ei voittanut, hänen ainoa ilonsa oli pyrkimys eteenpäin, hänen ainoa murheensa se, ettei saanut oppia kyllikseen uutta, ei tarpeeksi edistyä, päästä eteenpäin, ja ihmetteli, kuinka toiset saattoivat olla niin levollisia, vaikka eivät olleet sen onnellisemmassa asemassa kuin hänkään. Mutta varmasti vakuutettu hän oli siitä, että eteenpäin hänen täytyi päästä, kaikista vastuksista huolimatta.
Näihin aikoihin oli taiteilijattaren veli matkustanut Dresdeniin opintojaan jatkamaan, ja kirjoitti sieltä usein sisarelleen ja kuvaili joka kirjeessään etenkin mainitun kaupungin teatteria, joka oli hänen mielestään maailman suurenmoisin taidelaitos. Sinne alkoi tietysti sisarenkin halu palaa. Siellä jos missä hänkin saattoi edistyä ja oppia jotakin uutta, ja saatuaan resetin Oulussa sekä hiukan yksityistä avustusta, hän läksi ylpeänä matkalle kukkarossaan seitsemisen sataa markkaa, mikä mahtava summa kestäisi tietysti vuosikausia. Mutta pitkälle eivät sellaiset rahat riitä, niistä kun sai luovuttaa jo opettajalleenkin 25 mk tunnista. Tästä samasta opettajasta, rouva Seebachista tuli kuitenkin taiteilijattaren suurin turva ja opastaja tällä hänen ensimmäisellä ja suorastaan ratkaisevalla opintomatkallaan. Rahat loppuivat tietenkin pian, mutta into ja tarmo eivät loppuneet. Aivan pennittömänä, perin pohjin nälkäisenä hän vain ponnisteli edelleen, vahvasti uskoen siihen, että kaikki käy hyvin, kaikki onnistuu vielä kerran. Nälkä tuli lopulta ilmi, mutta samalla myöskin taiteilijattaren suuret lahjat ja uupumaton tarmo, horjumaton tahdon lujuus. Kotimaasta toimitti rouva Seebach rahaa, joten jatkuva oleskelu ja opiskelu ulkomailla kävi mahdolliseksi ja hedelmöittäväksi. — Lopuksi mainittakoon vielä, että samainen rouva Seebach oli tohtori Bergbomille kirjoittanut kirjeen ja vakuuttanut, että tämä erehtyi toivoessaan Ida Aalbergista naivia näyttelijätärtä, hän itse oli huomannut tässä nuoressa naisessa piilevän syvät traagillisen näyttämötaiteilijan lahjat. Kun Ida Aalberg palasi sitten kotimaahan, oli tohtori Bergbom antanut hänelle koetteeksi osan Anzengruberin "Valapatosta", josta muodostui taiteilijattaren ensimmäinen suuri voitto. "Keväällä erosin naivista näyttelijättärestä, lokakuussa kohtasin traagillisen taiteilijattaren", oli tohtori Bergbom esityksen jälkeen huudahtanut.
Kaarola Avellan.