Käydessämme haastattelemassa neiti Kaarola Avellania, puuttui hän itse ensinnä puheeseen. "Haastatella ei tulisi milloinkaan itse asianomaista henkilöä, jos mieli päästä perille hänen luonteenomaisimmista piirteistään", lausui taiteilijatar. "Tällaisia seikkoja olisi pikemmin tiedusteltava omaisilta ja lähimmiltä ystäviltä, joilla on ollut tilaisuus kaiken aikaa seurata toisen kehitystä ja tehdä huomioita sen eri ilmenemismuodoista, kuitenkin aina tarpeellisen välimatkan päästä. Itse tulee usein vaienneeksi monesta asiasta, jotta ei vain tekisi itserakkaan vaikutusta, usein taas tahtomattaankin ja itsetiedottomasti hairahtuu lausumaan jonkin pienen epätotuuden, sillä ihminen on liian lähellä omaa itseään." Myönsimme nämä mietteet suhteellisesti sangen oikeiksikin, mutta väitimme vastaan, että toiselta puolen vaikenemiset, toiselta pienet epätotuudet saattoivat nekin painaa osaltaan leimansa luonnekuvaan, jonka silti ei tarvinnut lainkaan olla väärä. Itsestään puhuessaan ihminen kaikesta huolimatta kuvastelee vain omaa sisintä itseään, tavalla tai toisella, ja ehkä lopultakin aina sattuvammin ja todemmin kuin syrjäinen.
"Itsetietoinen halu antautua taiteilijauralle heräsi minussa verrattain myöhään", alotti taiteilijatar kuvauksensa. "Monet syyt aiheuttivat sen. Olosuhteet ja kasvatus ennen kaikkea, mutta samassa määrin ehkä myöskin sisäänpäin vetäytyvä luonne ja melkein voittamaton kainous." Teatteri ainakin oli se viimeinen taidemuoto, jota neiti Avellan ajatteli, ellemme sanoisi — vihdoin viimeinen. Koko nuoruus, silloiset olosuhteet ja ankaran kristillismielinen kasvatus koettivat parhaansa mukaan saada häntä loittonemaan tästä synnillisestä laitoksesta, kunnes hän viimein kaikesta huolimatta heräsi Björnsonin "Kalastajatytön" lailla uneksimaan naisesta, joka näyttäisi maailmalle "hvordan en Kvinde er, naar hun er yndig, hvordan hun er, naar hun er syndig". Pitkät, aavistuksettomat taipaleet erottavat kuitenkin lapsuuden ja nuoruuden tästä heräämisestä, mutta itsetiedottomat sielunliikunnot ja niiden eri ilmestysmuodot täyttävät sittenkin nämä taipaleet, ja niitä nyt lähemmin tarkastellessamme ei suinkaan ole vaikea huomata, että ne ovat suoranaisessa ja elimellisessä yhteydessä taiteilijattaren myöhemmän elämänuran kanssa, ovat selviä ja suoranaisia viittauksia siihen.
Ensimmäisenä kuvaavana ja edellyttävänä piirteenä mainitsi taiteilijatar pukeutumishalunsa, tahdon esiintyä toisen henkilön hahmossa. "Lapsethan yleensä tahtovat pukea ja laitella itseään", hän sanoi, "mutta taiteilijanhan juuri täytyy olla lapsi, lapsi kehdosta hautaan saakka, jos hänen mieli jotakin uutta ja suurta luoda." — Ohimennen johtaa tämä ajatus mieleemme Nietzschen sanat: "Viattomuus on lapsi ja unhoitus, uudestaan-alkaminen, leikki, itsestään pyörivä pyörä, ensimmäinen liikunto, pyhä myöntäminen. Niin, luomisen leikkiin, veljeni, tarvitaan pyhää myöntämistä." Siinä ehkä kaiken suuren taiteen psykologia ja — lohdutus.
Tämä pukeutumishalu oli herännyt taiteilijattaressa jo varhain ja herättänyt samalla mielikuvituksen rajattoman maailman eloon. "Kalaretket isäni seurassa olivat tämän mieliteon ensimmäisenä virikkeenä", virkkoi neiti Avellan. "Kesät vietimme aina Ahvenanmaan saaristossa, jossa isäni ja hänen neljä tytärtään — minä yhtenä niistä — viettivät usein vuorokausiakin kalaretkillä." Perheessä ei ollut yhtään poikaa, senvuoksi tytöt puettiin kaikeksi kesäksi pojanpukuun, sillä "hameet eivät saaneet alukseen astua". Näin kului taiteilijattaren varhaisin lapsuus, kaksivuotiaasta aina yhdenteentoista ikävuoteen saakka, kesät merellä, talvet luistin- ja hiihtoretkillä Helsingin jäillä. Siis vapaata ja täyttä luonnonelämää, missä mikään ei häirinnyt mielikuvitusta ja nuoren raikasta mieltä. Mutta sitten tuli häiriö, vieläpä melkein naisluostarin muodossa.
Neiti Avellanin vanhempi sisar oli jo jonkun aikaa ollut Cecilie Foyxellen pensioonissa Kalmarissa, ja sinne nyt lähetettiin kesken purjehdus- ja luistinretkiä yksitoistavuotias Kaarolakin. Tässä laitoksessa muuttui kaikki synniksi, mitä kuolevainen ihminen teki. Kaunokirjallisuuden lukeminen oli syntiä, samoin jokainen oma ajatus. Synnillistä oli seurustelu toisen sukupuolen kanssa, jota syntiä kuitenkin harjoitettiin kaikessa viattomuudessa ja — pienten vuoroserenaadien muodossa, sillä tämän "luostarin" läheisyydessä oli maanviljelyskoulu, jonka oppilailla oli hyvä lauluääni. Kaikkein suurin synti oli sittenkin teatteri. Neiti Avellan muisti, miten hänkin oli ihmetellyt ja surrut ihmisten ääretöntä kevytmielisyyttä kulkiessaan tämän taidelaitoksen ohi Kalmarissa ja kuullessaan sieltä soiton säveliä. Muutoin oli hän taas itse puolestaan herättänyt paljon surua ja murhetta kelpo johtajattarensa hyvässä sydämessä. Hänet oli melkein joka päivä kutsuttu "ylös" nuhteita saamaan, "vaikka en suinkaan ollut mikään paha lapsi, kuten vapaaherratar Ida Aalberg on itsestään sanonut", lausui taiteilijatar. "Paha ehkä silloin, kun minua pahalla koetettiin taivuttaa, mutta taipuvainen ja hellä kuin vaha, silloin kun minua hyvyydellä Kohdeltiin." Tämän äärimmäisyydestä toiseen liikahtelevan luonteenominaisuuden oli neiti Foyxellekin huomannut, sillä eräässä kirjeessä neiti Avellanin vanhemmille hän oli ihmetellyt tyttöstä, "jonka silmät toisena hetkenä saattoivat säkenöidä kiivaudesta, toisena taas olla täynnä kyyneliä". "Luonteeni onkin aina ollut äärimmäisyyksiä rakastava", lausui taiteilijatar. "Näyttelijänä tahdoin ennen kaikkea esittää murtuvien osia, onnetonta rakkautta j.n.e., mutta toiselta puolelta myöskin ihan keveitä ranskalaisia salonkinäytelmiä. Ainoastaan jalojen ja tahrattomien luonteiden esittämistä olen taiteessani aina kammonnut ja tahtonut niitä väistää — silloisesta lapsellisuudestani huolimatta."
Mielikuvitustaan sai taiteilijatar tässä pensioonissa kuitenkin kehittää. Pukeutumishalu sai ensinnäkin tyydytyksensä voimistelutuntien urheilupuvuista sekä laajempi mielikuvituksen viljeleminen niistä pienistä juhlista, joita tytöt omin päinsä saivat panna toimeen. Niihin sommitteli Kaarola aina ohjelman. Historian opetus ja luku aukaisi hänen mielikuviensa maailmalle uusia ja tuntemattomia aloja. Hän tutustui mieltäkiinnittäviin personallisuuksiin ja tapahtumiin, joissa hänen silmänsä näki aina jotakin toimintaa ja käyntiä, ja joista hän sitten muodosteli draamallisia kohtauksia ja sarjoja. Niitä esitettiin laitoksen puistossa, vieläpä Kalmarin unioonin aikaisia tapauksia itse Kalmarin historiallisessa linnassa. Parempaa näyttämöä ja ympäristöä nuori kuvittelija ja luoja tuskin voi luomilleen toivoakaan. Tällaista elämää kesti aina taiteilijattaren seitsemänteentoista ikävuoteen saakka, jolloin hän palasi jälleen kotimaahan.
Täällä hän sitten ensi kerran elämässään kävi teatterissa, jotka käynnit alkoivat yhä tiheämmin uusiintua. "Paratiisissa sitä pienillä säästörahoilla istuttiin, sillä vanhemmat eivät siihen aikaan antaneet lapsilleen niin runsaita käsirahoja kuin nykyään", virkkoi taiteilijatar. — "Silloinko teissä heräsi halu antautua taiteilijauralle?" kysyimme. — "Kaukana siitä. Näytelmätaidetta ja näyttämötaiteilijoita kyllä rajattomasti ihailin, näin heissä suorastaan yliluonnollisen korkeita olentoja, mikä mielikuva sitten myöhemmin kyllä perinjuurin särkyi, mutta itse olin ihan liian nöyrä ja häveliäs moista ajattelemaankin. Neiti Foyxelle oli myös ihan Ruotsiin saakka kuullut näistä teatterissa käynneistäni ja sieltä hän kirjoitti asian johdosta pitkän varoituskirjeen vanhemmilleni ja pyysi heitä palauttamaan nuorta sielua pois synnin poluilta." — "Eihän sitäpaitsi ollut vielä olemassa suomenkielistä näyttämöä, joka olisi ollut ainoa, mihin minä olisin liittynyt, huolimatta siitä, että en osannut sanaakaan tätä kieltä. Sellainen oli aika silloin", lisäsi neiti Avellan.
Oli kuitenkin juuri siihen aikaan olemassa silloinen suomalainen ooppera, jonka lavalla Kaarola Avellan ensi kerran esiintyi, tosin vain muiden mukana kuorossa laulamassa. Hänen sisarensa, myöhemmin rouva Aura Thuring, kuului tämän laitoksen esiintyviin taiteilijoihin, ja tämän osat valmisti ja opetti hänelle aina Kaarola sisar. "Sain kuitenkin elää taiteessa, vaikkakin vain toisen henkilön hahmossa; itse olin liian arka, tässä oli minulle jo kylliksi. Siinä ehkä myöskin syyt luonteeni pedagoogisiin ominaisuuksiin." —
Kaarola Avellanin ollessa yksikolmattavuotias, piti Aura sisaren lähteä Tukholmaan lauluopinnoitaan jatkamaan ja Kaarolan seurata häntä sinne kaunolukua opiskelemaan. Kihlaus pidätti kuitenkin sisaren kotimaahan, ja Kaarola sai lähteä yksin matkalle. Opettajakseen hän sai rouva Betzy Almlöfin, joka sittemmin, oppilaansa uutteruuteen ja tarmoon sekä suuriin lahjoihin ihastuneena, tarjosi tälle paikan Tukholman kuninkaallisessa teatterissa. "Elämäni suurin tragedia on se, etten ottanut tätä tarjousta vastaan. Minun täytyi päästä suomenkieliselle näyttämölle, ja oppia yht'aikaa — vieras kieli ja tekotavan suuret vaikeudet!"
Seuraavaksi kesäksi asettui Kaarola Avellan ihan yksikseen Kangasalle, missä sanakirja kädessä, pelkkien talonpoikien joukossa opetteli suomea. Syksyllä hän sitten liittyi Suomalaiseen Teatteriin ja esiintyi ensi kerran Aleksis Kiven Leana Hämeenlinnassa marraskuun 26 p:nä 1876. —