"Sitä jumalan säätä!" huokaillaan, kun syysmyrsky sadetta ruutuihin hakkaa. — Miks palvella lainkaan niin räntäistä herraa, on parempi vaalia räiskyvää takkaa!
Lyö salama. Sinipunerva säihky pilviä puhkoo, ilmoja viiltää kuin Saatanan säilä. Pirstovi kylät ja kaupungit, kirkot kuloksi, karreksi polttaen kaikki, ja ihmiset ihaillen etäältä katsoo, kun vaaraa ei näy.
Mut säihkyä jylinä jylhä kun seuraa kiirien lakea korkean taivaan kuin vaskiset vaunut, miss' ajavi velhot paeten ilmojen etäisiin ääriin, niin nöyrinä pelosta polvilleen vaipuu hullut, houkkiot ihmiset.
Mielipuoli.
Hän lauloi sielunsa kauneimmat kuiskeet, haastoi syvimmät sävelet sen. Hän vihasi, uhmasi, leimusi, lempi ja ylisti suuruutta ihmisien.
He virkkoivat: "mielipuoli on hän."
Sitä surren mielipuoleks hän tuli, entisyyttänsä pilkkasi, painoi kasvonsa itkien tuhkaan, ruoski ihonsa katuen veriin ja uhmaansa anteeksi rukoili.
He virkkoivat: "Herralle kunnia, kiitos, hän terveeksi tullut on uudelleen, hän jälleen saanut on järkensä valon, hän palannut on lammashuoneeseen."
Lasit täyteen!
Lasit täytehen veikot, me juhlimme nyt, lasit täytehen viinien tulta! Me maljan polttavan, kiehuvan juomme, me ruusutarhoja hetkeksi luomme, mitä siitä jos myrsky ne särkevi taas, pala kauan ei ruskojen kulta!