Ma elämän sumuhun eksyin pois, pois iloista liiaksi varhain. Ja sinäkin kaukana luotain oot, sinä seimilapseni parhain.
Niin sairas, sairas raukea on armahani mun. Hän itki, kärsi, taisteli mun kanssain taistelun.
Me korkealle pyrimme pois orjain kahleista, mut epäilimme, eksyimme, löi meidät maailma.
Hän itki, itki katkeraan — ja raukka raukesi, pää patjalle, käs' rinnalle, mun valju tyttöni.
Yö synkkä uhkaa ulkona, tuul' huutaa, vaikeroi. mut nuku, nuku rauhassa, jo taisto levon toi.
Jokaista yötä seuraapi uus' aamun ruskotus; suurinta sielun taistoa myös suurin vapaus.
Ei armaani, taistelu konsana ei se meille lepoa suo, se kutsuu vain uutehen taisteluun, se tulta uutta vain luo.
On orja, ken hetkenkin väistyä voi, kun korkeesta kamppaillaan. Siis uhmaten, leimuten, taistellen vain voittoon tai kuolemaan.
Me rikomme, nautimme, uhmaamme, — se taivast' on elämämme, ja helvetin tuli jos seuraakin, niin jatkuuhan liekintämme.
Me jätimme isät ja äidit ja siskot, nyt sitehet särjetyt, katkotut on, nyt yhdessä vapaina, kahleitta käymme me ylpeinä uhmaten taistelohon.