Kotilieteni, luvattu maa, sinut Nebon huipulta näin, taas pakko on taivaltaa, pois käännyn ma korpehen päin.
Tyly orjantappuratie taas täytyy kulkea mun, joka askelellani lie sydänhurmetta haavoitetun.
Ah, liiaksi rakastin ma, se ainut ol' syy sydämen. Siks yksin käyn maalitta läpi yön iki-autiuden.
Lumi polkuni umpehen luo, ylt' ympäri halla ja hyy. Vilu viestin ainoan tuo, yön taivas kun tähdittyy.
Ei saavu kukkien kuu, pian lankeaa iäinen yö. Yli hautani kaareutuu ikitähtien valkea vyö.
KOTIMAINEN TYÖ
KOTIMAINEN TYÖ.
Mikä meill' on kotimaista, mikä Suomess' suomalaista?
Öisen korven kolkko pauhu, viljelyksen kaskisauhu. Vaarat, jotka taivast' tapaa, merten selkä väljä, vapaa. Pellot, täynnä tähkäpäitä, talvi, tuova hallaa, jäitä. Kesä, kasvun antavainen, syksy, heelmää kantavainen. Lehdon leikit, rantain raiku, kaupunkien malmikaiku. Sähköt, yössä salamoivat, kellot, jotka työhön soivat. Väkipyöräin rautaryske, teräsvasaroiden jyske. Laulut laajat, jotka helää. Rinta, joka tuntee, elää ihmisyyden unta suurta, jok' on jumalien juurta.
Tuoksi tunnen kotimaisen, näen hengen suomalaisen. Asemassa lapsipuolen kauan eli, vaivan, huolen kesti päivät, nälkää näki. Vieroi sitä oma väki, muukalaiset syrjään työnsi. Kohtuudeks sen kaikki myönsi. Kansan henki painui, nääntyi, kunnes ääni ilmaan ääntyi: