AVARUUKSIEN LAULU.
Olemuksemme yö iankaikkinen on, ikipakkasien lepo liikkumaton. Valo aurinkoparvien harva ja hento, elo ainoa jättiläismaailmain lento.
Ylt'ympäri ainainen äänettömyys, suvi saavu ei koskaan, ei talvi, ei syys. Pisaroina vain auringot helmaamme putoo, iki-yöt sädeseittejä hauraita kutoo.
Ei alkua meillä, ei loppua lie, sylissämme käy elämän iäinen tie, säde tähdestä tähtehen siemenen siirtää, tulikirjansa yön ikihelmahan piirtää.
Yhä syttyvät auringot, pirstaksi lyö taas toisensa, jatkuvi luomisen työ, edest' estehet murtuvat, särkyvi sulku. Iankaikkinen on elon kiertävä kulku!
Vuosmiljoonat ääneti vyöryvät pois kulunut kuin hetki vain kiitävä ois. Iankaikkinen kantele kylmänä kaikuu, runo rautainen yön sekä pakkasen raikuu.
AURINKOJEN KUORO.
Yön läpi ennämme tyhjyyden teitä. Lieskoina lennämme, vuosmyriaadit ei heikennä meitä. Kuin valomerinä myrskyten vierimme, pois tulikerinä kauaksi kierimme, pauhaten tuulen ja ukkosen lailla liidämme yön ikivarjojen mailla.
Maailmain säihkyvät, siintävät sarjat seuraavat meitä. Kultaiset karjat koskaan ei heitä lieskamme rataa. Kuin pisaroina helmaamme sataa huurujen hehkuvat polttavat pilvet, lyö salamoina yön yli rautaiset, raikuvat kilvet.
Saatamme sankarin suurien töiden suorittajaksi. Voimamme ankarin käy ajan öiden kautta vain valkeammaksi. Annamme auttavain, armahtavaisten valtojen valvoa. Pois yli maisten myrskyjen nostamme hiljaisten, lempiväin valkeain naisten siunaavat silmät. Murramme, kostamme karsaiden, empiväin katsehet kylmät.