Ei ole eilistä, ei ole huomistakaan, totta ei mikään, kangastelua vaan. Yksilön rajat, tahto ja toiminta raukee, varjojen maailma oudon väikkyvä aukee.
II.
Virran pintaa venhe kiitää höyhenkevyt, valkee, laineilla kuin utu liitää. Aallot eivät halkee eessä keulan, haihtuvainen jälkehen jää vana, missä haaksi hopeainen kulkee korkeana.
Purtta vanhus valkee ohjaa, vaitelias, vakaa. Katse, jonka nää et pohjaa, kuultaa kulmain takaa. Ohimoilla outo siinto, rauha ikuisuuden. Kaukaisuuksiin silmänkiinto, koittoon aamun uuden.
Keulapuolla nuori nainen nojaa helmilaitaan. Katsoo kultakiharainen virran väylään kaitaan. Kimmeltävät tähtitarhat yllä, alla hohtaa. Säkenöiden todet, harhat toisensa nyt kohtaa.
Elonko vai kuolon laiva kulkee virran veessä? Päättynytkö pitkä vaiva, onni outo eessä? Kysyt, etsit vastausta, eespäin pursi soluu. Kohti kuolon kirkastusta joutsen valkee joluu.
III.
Paikaltaan vanhus nousee, kirkas, lauha yö ympärillä yhä kirkastuu. Hiljainen, tähtiheloittava rauha säteillen kaikkialle laskeuu. Ei kuulu heikointakaan henkäystä, yön hetki on nyt salaperäisin. Taivaiden ääretöntä kimmellystä heijastaa virta valoin välkkyvin.
Lähestyy nuorta naista hopeehapsi, kirjaillun antaa hälle värttinän, luo katseen neitoon, lausuu: "Kehrää, lapsi, kultainen loppuu lanka elämän. Haaveista heljimmistä puno rihma, kaipuusta kaukaisuuksiin siteet luo. Tähdistä tielles hersyy hopeevihma, lankaasi liitä helmilangat nuo!"
Levittää silkkiteltan sitten yli kehräävän naisen, palaa paikoilleen. Verkalleen valkenee yön tumma syli, raukeevat tähdet outoon kirkkauteen. On seutu muuttunut, vai liekö sama, kuin elokin ja kuolo samaa on. Vain toinen raskas, toinen kirkastama oudoimman, siintävimmän auringon.