Kovin kohtalo löi, — iäks tiemmekö erille? Sydän, tuskien raastama, nääntyvi verille — mies eikö jo joudu matkansa perille? Lyhyt taival lie, mi tyhjään vie. Suur tyhjästä tyhjään ei matkan muutos, ei paina kaiken puutteessa puutos. Ylin henkesi hekkuma kun on poistunut, ei autuutes ainoa enää oo toistunut.
Ken maistanut on elon suurimman sulon, kenen rinnassa jäljet on kuoleman kulon, hän tuntevi tappavan talvensa tulon. Ei aurinko paista, pyhät marjat ei maista, kimalaistenkin on mesi kultainen karvasta, simatuoppisi saat sinä paikasta harvasta. Osalles jos kohtalo ainoan sääsi, pian soi ikikellot päällä sun pääsi.
Pyhin kulje ei, kussa on polku lokainen, tie puhtainta varten ei tehty oo jokainen — siks kruunus on orjantappuran-okainen. Elämälläsi maksa pyhin, ellet sa jaksa sinut maahan lyö tuhon, tuomion vallat, on eessäsi vain elon hyisimmät hallat. Olen valmis, ma kohtalon käskyhyn taivun — ma maahan sun jalkojes juureen vaivun.
4.
Ma vavisten tunnen, on tulossa turmani. Olen kärsinyt, nauttinut myös elon hurmani pyhän, korkeimman; kohta on saapuva surmani. En vaalinvaltaa, en armahdusta ole saanut milloinkaan, koputusta käden kolkon ma varron vain ovelleni. Pää painuvi sairaalle povelleni.
Ypö-yksin ma istun ja aattelen kammoin, miten kärsin, ja kärsinyt olen jo ammoin, sydän raadeltuna ja jäsenin rammoin elon autiudessa. Niin kulkevat kuvat, ne kätköstä sieluni kangastuvat, ei rauhaan päästä ne päivällä, yöllä, en tappaa voi niitä laululla, työllä.
Näen, kuinka ma astuin nuoruuden innoin elämään, miten lauloin ma rohkein rinnoin, lumos mun elo loistavin pilvilinnoin. Menemään kera pilvien linnani lakaisin, tule koskaan ei kultaiset kartanot takaisin. Totisinta ja parhainta konsa jos tarkoitin, heti luotani onnen ja ystävät karkoitin.
Sitonut olen itseni silkkisin sitein, monen pauloin ma neidon polttavin nitein, tapas tappava talvi vain kiiluvin kitein, Ylt'ympäri henkäili hyinen halla, ikityhjyys yllä, ja autius alla. Suven, lempemme sulosta missään ei merkkiä, elämään lie olleet ne liiaksi herkkiä.
En voi valittaa, en huojennusta saa mistään, ei pienintä pilkahdusta näy toivon, yö ympäri on sysimusta. Ei tuiki taivaalla yhtäkään tähteä, en paikaltani voi minnekään lähteä. On niinkuin oisin ma kuuro ja sokea, kovempaa joka hetkikö saan yhä kokea?
Elo kaiken antoi ja otti, en kiitä, en kiittää voi elämää edes siitä, en kerjätäkään, murut mulle ei riitä. Typötyhjänä taivalla loppuun tiesi — vai lienet jo vainaja, valkea miesi? sukupolvia sitten kuollut ja kaatunut, kera muiden maaksi ja mullaksi maatunut?