5.
EPILOOGI.
Pyhäinpäivänä.
Syys, äänetön matkamies, läpi luonnon on kulkenut tuima ties, Ylt'ympärilläsi henkii halla, verenpunaiset askelet kaikkialla näkyvät, miss' oot vain polkenut jalkaa. Nyt saatto raskain taas kulkea alkaa.
Käy veretön, valju ja synkeä saatto — on koittanut kuoleman korkea aatto. Näen kulkueen, tuttuja kasvoja tapaan, monen ystävän nään, ajan kahleista vapaan, Mua viittovat he, miks en yli rajan käy? Oon elon orja, oon vankina ajan.
Moni kutsun sai pois, monet itse lähti, — joka kiireellä sentään on siunaava tähti. Ei tunneta tuollapuolen eroa, ei ruhtinasta, ei maailman neroa, kukin maksoi vain elonsa kallista veroa. Kun auennut on pyhä, äänetön puisto, jää jäljelle pelkkä siunaava muisto.
Jää jäljelle muisto hiljainen, hyvä. Pois pieni on kulunut, suuri, syvä vain kuultaa alta kadonneen kuoren; elon nään ikivehreän vain sekä nuoren.
En katsele kukkia kuihtuvaisia, elon erheitä muista en pieniä, maisia, en hautoja aattele, hautajaisia. On kaikella leima nyt iäisempi, pois kaikki on, pois viha, katkeruus, lempi,
Ikitähdet illan suurina palaa, valo niiden meille kuin lohtua valaa, iankaikkisuuteen mielemme halaa. Rajat kaikki siirtyy, tulikirjat tummat yöhön piirtyy. Nyt aika ja iäinen lähentyvät, nyt kaikki sitehet vähentyvät, ne, jotka meitä tänne sitoi, ajan orjiksi mielemme, sielumme nitoi. Käy tuulahdus hiljainen valkeilta mailta, ikikentiltä oudon autuailta.
Pyhäinpäivänä 1916.