III.
ELO-AIKANA
ELO-AIKANA.
Elo-ajan täysikuu lahden pintaan kuvastuu. Lahden rannall' loiva töyry, josta ilmaan nousee höyry kylyn kylpy-valmihin.
Kuudan kirkas hopeoita siroittelee salmihin, joissa uinuu ulpukoita. Liki rantaa valkolumpeen terät painuneet on umpeen, Vesitoukkain tanssi laannut. Uupuneena kauan maannut on jo aalto aukeen aavan. Vapisee vain lehdet haavan, kiiluu taivaan tähtivyö. Elää ympärillä yö.
Heelmät maan nyt tuleentuvat. Ääni outo yössä soi, Pinnall' lahden tähtikuvat kipenöiden karkeloi. Viidassa soi virsi rastaan, huutaa jostain huuhkain vastaan. Maata hellii yö kuin lastaan emo. Tummuu varjot ehtoon, kuudan kurkistavi lehtoon.
Aukee silloin kylyn ovi, ulos yöhön astuu miesi, iho höyryää, ja povi hehkuu vielä niinkuin liesi, jäähdyttelee, katsoo eteen kotvan, syöksyy sitten veteen, joka poreilee ja päilyy, keveästi kohta häilyy aallokossa valkoruumis.
Lepää. Katse tähtiin kiintyy, on kuin aivot jotain tuumis, ajais aatosta tai kuvaa. Kaikki sinerväksi siintyy. Muistaa maata tuleentuvaa, katsoo tähtiä ja kuuta, miettii liekö mitään muuta elämää kuin elo täällä.
Välkkyy vahvuus päänsä päällä, syttyy elämään ja elon siemeniä kantaa, loistaa. Kaikkialta kuolon pelon, kauhun sädehtien poistaa.
Paistaa elon täysikuu, heelmät yössä tuleentuu,