Hämeenlinna 10.1.1917.
ELÄMÄN LAULU.
Rata jälleen kierretty on, rata valtava ympäri auringon myriaadien muiden pallojen saatossa, palavain sekä jääksi jäähmettyneiden läpi kirkkaiden, kylmien hiutaleiden. Elon, kuoleman aina me kuljemme aatossa: salamoiden uusia syttyy paloon, viriää epätoivossa toiset valoon vain tuokioks, säihkyen, sammuen pois, iankaiken jäätä kuin olleet ne ois.
Iankaikkinen on avaruuksien yö, lopu yössä ei koskaan luomisen työ. Elo iäinen on, se kuolossakin on kuolematon.
Elon siemenet sammumiseenkin liittyy, elo uusi ja ylväs taas siitä siittyy. Ei koskaan vajaa ole se, sill' ei ole äärtä, ei rajaa, läpi yön tulivaljakoin valkein se ajaa. Joka solun se täyttää, joka polun se näyttää pimeässäkin tuntevan. Haihtuen, vaihtuen se muotoa muuttaa, se juurensa jälleen uutehen juuttaa. Näin pallolta pallolle siemenet siirtyy, tulikirjat kirkkahat yöhön piirtyy.
Kipenöiden kierretty on rata jälleen ympäri auringon. Täten kierrämme vuosmyriaadien mennen, kuten kierretty ammoin jo meitä on ennen. Näin syttyen, sammuen hehkumme lyhven hetken, iankaikkinen on ura elämän ainaisen retken.
Uudenvuodenyönä 1911.
IV.
KEVÄT.
Taivasta öistä vasten oksin paljain kuin herkin hermosäikein kohoo puu. Aavistus outo mieless' uneksuu kaikk' olevainen, Aika riemun, naljain