Sanokaa, Ikivoimat, miten kauan kestää mun sieluni soimat? Ikipäivätkö estää mun tarttumasta ne toimeen ja työhön, — iäks vangittu oonko ma varjoon ja yöhön?
Ovat kahleeni jäästä, olo ainaista yötä, en koskaan ma päästä voi muiden myötä elämään, mitä elämä muille antaa, — ei särkynyt siipi voi kauaksi kantaa.
Muut eivätkö koskaan eloss' eksyneet ole? Pyrin korkeelle, joskaan ei alati pole jalat oikeeta polkua yössä, oi harhaan useasti ma kuljin, pois tuhlasin parhaan.
Ei tullut armo osaksein, ei hyvyys. Minut pettikö tarmo, kun aukesi syvyys jalan alla, vailla äärtä ja pohjaa? Mua yksikään tähti ei oikeaan ohjaa.
Kovan kohtalon arvan ma tunnen, mi lankee. Sydän silloin harvan sykähtää. Miel' ankee on miehen, mi eessä on oudon uksen. Tulevaisuuden kolkon kangastuksen,
2.
Elon korkeimman kauneuden ihanuutesi äänetön voittaa, sisin sielusi naisellisuus pyhempään yhä puhkeevi kukkaan. Syvin sallimus oot elämäin, sua huutaako henkeni hukkaan, sano armonko suot tahi tahdotko jo ikiretkelle sieluni soittaa?
Pyhä mulle tahtosi on, sitä vastahan en kapinoi ma, elon mulle sa antaa voit, myös piilevi käissäsi surma, elo kanssasi autuas on, sua vailla kuolo kuin hurma. Ylin tähti tielläni ain ikirakkauden ylhäinen voima.
Elon liekin sulta jos saan, sinun vuoksesi yksin se palaa, kipinää pane pienintä en oman itseni vuoksi ma säästöön. Minut täältä jos päästät sa pois, käyn niinkuin syntien päästöön. Iäks sieluni, armahin, nyt sinun sieluusi yhtyä halaa.
3.