Oudompi olit arvoitusta elon, korkeempi kuolemaa, mi kutsuu pois keskeltä karkelon, mi ollut ois elosi kaunein. Hohtokiven helon
heijastus sua saarti, oudon pelon herätti olentos. On niinkuin sois yhäti sointus sisin, siintäin lois säteensä sieluus, on kuin saisin selon
salasta henkes nyt, kun mustaa, mykkää kaikk' ympärillä on, syän sammuin sykkää. Arvoitus sielusi ol' äänettyys.
Yö yllä maailman sa olit lauha, ah, templin marmorisen valkee rauha, suur, syvä, seijastuva iäisyys.
28 p:n& huhtik. 1919.
II.
KOHTALON-LAULUJA
1.
Sanokaa, Ikivallat, sanokaa minun syyni. Mikä toi tuhohallat, miks tappava, tyyni tuli talvi, min kahleissa henkeni hyytyy? Pian tahtoni talttunut kaikkeen tyytyy.
Sanokaa, elon Herrat, mitä tein minä väärin, lukemattomat kerrat kun mielinmäärin minut syösseet olette kuilusta kuiluun? Miks tarttua en elon saa ilohuiluun?