Viettää elon nuorta juhlaa. Elinnesteitänsä tuhlaa,
tuoksuu syksyyn suven yli, kukka kuuma, sulo-syli.
Lempeästi elo kantaa sitä, joka kaiken antaa
elämälle. Turha säästää, pakoon hetket parhaat päästää!
Rikas riemuaan ei salaa, hehkuu, syksyyn saakka palaa!
Sinun muistosi sieluni kallein on muisto.
Sävel lakkasi lintujen, ah kesäpuisto kävi autioks, kaiu ei kuorot hartaat, mykistyi pyhän virran välkkyvät partaat. Kimaltaa kinos kylmä kuin käärinliina yli onnemme hautojen, riemu ja piina povest' on paennut, joka sointu pois kuoli, jäi jäljelle vain elon arki ja huoli.
Hämärtyi pyhät temppeliholvit, ei kaiu sen korkea kellojen soitto, ei raiu runot valtavat, jotka vuodatti kerran mun henkeeni hehkuvaa henkeä Herran. Pyhä malmi on mykkänä, kanteleen kielet ei helky, ei puhkea ilmojen pielet kera päivän koittavan purppuraan, kultaan, viritä yön ylhäiset tähdet ei tultaan. Ah, katkesi Kuuttaren kultainen rihma, sada ei alas auringon välkkyvä vihma.
Pimentyi avaruus, näen kuolemaa, yötä ylt' ympäri vain, valo valtava vyötä runon tannerta ei, pyhät puhkeevat myrtit vain murheen, yli hautojen hehkuvat yrtit ylenee, surun suurina loistoa valain, sädekehinä kentillä kuoleman palain.