Ma sinuhun katson kuin katsotaan vavisten pyhimpään sekä korkeimpaan. Ylennän sydämein sinun luoksesi vaan kuin luo Isän kaikkivaltiaan. Ei alkua sulla, ei loppua lie, olet mulle iäisen elämän tie. Tie, totuus oot mulle ja elämän usko, säde illan ja alkavan aamun rusko. Elämän sekä kuoleman kangastusko olet? Et, elo oot sekä kuolema itse. Olet synti ja syntien Vapahtaja, Rajaton olemuksesi on sekä raja, min yli en astua tohdi, en saata. Sua lemmin, en lempimästä voi laata.
Olen niinkuin lapseksi jälleen tullut, rukoukseen voin kädet yhtehen liittää, ylistää sua mielin heläjöivin, valtavin kanteleen kielin, ylistää sekä kiittää. Ah, lapsen korpehen eksyneen toit taasen päivän valkeuteen. Runot heljät sielussa synnytit soimaan, ma uskon rakkauden ikivoimaan. Ehyt itse oot. Kokonaista sa vaadit, lait järkähtämättömät, iäiset laadit. Sa miehuutta vaadit, sa tahdot tarmoa, tunne et armoa. Lakis syyn sekä seurauksen on lakia, kukin kärsiä saa sydän-syittensä takia.
Olemuksessain ihanuutesi janoa herättää, mut voi sinult' en sitä anoa. Janotessani sua kuten aurinko merta ma juon, imen, hengitän heljintä verta. Joka soluni juo, juon aistein ja vaistoin. Sulouttasi huumaavaa kun maistoin, palavampi vain jano syttyi yhä, ikisammumaton, ylin, korkea, pyhä. Olemukseni sun olemustasi halaa, unelmissani luoksesi saavun salaa, sinuss' etsivät henkeni siivet alaa. Sydänpäiväsi päälleni paahteensa valaa, tulessas tulenpatsaana sieluni palaa, iankaikkinen lieska, sa valtavin, ylin, säde siintävien avaruuksien sylin.
7 p:nä maalisk. 1918.
KEVÄTRUUSU.
Tulvii tuoksut, aukee ummut, tummumistas, ruusu, tummut.
Puhkeet' kohta täyteen kukkaan, Elonmahlasi ei hukkaan
mennyt. Heleänä heilit. Heijastavat hetteen peilit
hopeaiset punertavaa ruusua, mi terän avaa
kesken kevätkirttä, jäätä kantain, sorja, seppelpäätä.