Kuin kulta-usvaan uppoo ääret taivaan, kentillä autuailla aatos harhaa, mi vangittu ol' outoon tuskaan, vaivaan.
Yö valkene ei aamuruskon myötä, ei päivää näy, ei kuuta, tähtitarhaa, Kaikk' kirkastuksen korkeaa vain yötä.
4.
HYMNI.
Tulit ääneti niinkuin kuoleman yö elon paahtavan päivän päästä, tulit niinkuin tuomion miekka, mi lyö, sydänverta ei syyllistä säästä.
Tulit kuin ikitähtien valtava vyö, koru kiiluva kuurasta, jäästä, jumalan vapauttava, valkea työ, pois johtaen itsekkäästä
elon kierrosta uupuneen, unhoitetun, Ylös yön avaruuksia kohti valoväyläsi välkkyvä ohjasi mun.
Kadotettukin katsoa tohti iki-aamujen auringonleimuhun, yön tähdet miss' sammuen hohti.
KORKEA VEISU.
Ma valtasi tunnen, ma voimasi tiedän, kovimmankin nurkumatta ma siedän. Tylymmin vain lyö, lyö säälimättä, ma siunaten suutelen valkeaa kättä, min iskut ovat niin kovat, ah kovat. Polo rintani tuskan taakkahan nääntyy, anoen sinun puoleesi silmäni kääntyy, sanat sitten kun ilmoille vihdoin ääntyy, ne kuiskivat vain, miten huumaat ja hurmaat, syyllisen surmaat, yläpuolella ain olet moitteen ja nuhteen. Näen huomenkoitteen ja pitkän puhteen sinun silmissäsi, mut kaiken suhteen niin korkean kuin ovat korkeimmat tähdet, iki-auringot yön, jost' tullut oot, lähdet ratojas vitivalkeita vaeltamaan.