puut kohoo. Ääretön on korven lepo, ei hiiskahdusta maassa eikä puussa, Keveesti, äänetönnä kiitää repo
varjossa viitain, sappikehä kuussa karvaana kiiluu. Niinkuin siivin hepo kiirehtää kuurahelmi-suitset suussa,
1 p:nä huhtik. 1919.
V.
AKSELI GALLÉN-KALLELA.
26.4.1915.
Suomen luonnon suuri satu. Yksinäisen suksen latu käyvä korpeen, vaara-maille, asunnoille autuaille; poikkee Pimentolan pihaan. Lietsoo lempeen, loihtii vihaan, lähtee jälleen, kulkee harhaan lieskoin valkein tähtitarhaan nousee, painuu Tuonen lehtoon, hiipii halki iki-ehtoon.
Astuu urhot yöstä esiin. Hopeevirit piirtyy vesiin, herkkyy miesten mielet mesiin, kumpuu käen kullat kesiin, käyvät karhut korven pesiin. Purret puhuu, linnut laulaa, yö ja päivä toistaan kaulaa Pohjan pimeen tanterilla, kuun ja päivän paistamilla.
Kuljet kankahilta Hämeen. Tiedät seudut suon ja rämeen. Tunnet Immet, Impivaarat, vedet suuret, seitsenhaarat, linnanherrat, vuorenpeikot, Kiven korvenkäyjä-veikot. Kaikki esille toit yöstä. Maine mahtajalle työstä!