In nemorian 8.3.1919.
Vesiltä väljemmiltä, joilla kulta auringon kiiltää, myrskyt suuret soi, purjeesi vapauden laulut toi, — ei tartu niihin tahrat maan, ei multa.
Säkeesi suitsi sarkasodan tulta, kalvastas kuulsi uuden aamun koi, kauneimmat muodot sointus kieleen loi, taiteeseen hengen taiat saimme sulta.
Mestari olit sävelten ja sanan, suur oli taituruutes, muotos mahti. Ulappaan purtes piirsi kultavanan,
säteili selkä, läikkyi, lauloi lahti. Ei suistu sointus koskaan yöhön Manan, se aamun-kultain ain on kuulas vahti.
VI.
KUOLEVA ARMEIJA
TUOMITUT.
Kumarassa ei nähty oo kulkevan meitä. Karu polkumme on, kukat ei sitä peitä; pimentoon pyhä auringon kehrä ei heitä valoaan, ikihalla vain hyytävi teitä, joit' taivaltamaan kova kohtalo sääti iäks tuomitut. Ah, poven polttavan jääti tylyt lait elämän, min uhmaamme painoa, ylenkatsoen vuosien vaikeiden vainoa!
On rotumme ylhäinen, ankara rotu, se tahtohon toisten ei taivu, ei totu. On heimomme heltymätön sekä ylväs, avaruuksihin pystyinä kuin pyhä pylväs kohoamme me kylminä. Hammasta purren me kätkemme tuskamme, — itkien, surren karitsaa kadonnutta me emme voi kaivata, ratans' saa jokamies ypö-yksln vain raivata. Ei joukoksi liittyen, vaan kukin puolestaan mies miehenä vastata saa elon-huolestaan. Kukin yksin seisonut on tähän saakka, ole heltynyt ei elon paatinen taakka.