Mitä voimme me antaa, se ottakaa vastaan, ei hellinyt lie emo liiaksi lastaan. Kova meillä on taisto, karu miehillä vaisto, ylen runsas ei myöskään lie leivän maisto. Me uhmaamme, muilta vain saaden uhkaa, tovin kamppailu käy, pivon täysi jää tuhkaa.
KUOLEVA ARMEIJA.
(Norjaa tuntureilla 1719).
On iskut isketyt, jo raukee rauta, on suoritettu sodan sankartyö, Ylt'ympärillä saartaa jää ja yö armeijaa, aukee hyinen hankihauta.
Ain auttoi kalpas ennen, nyt ei auta. Teit työsi, levon, palkan hetki lyö, nyt tuntureiden hyyn ja lumen vyö sun peittää. Sulkeutuu silmälauta.
Kotoista ympärillä kaikki. Koti on sulle paikka, kussa voimas soti nälässä, tuiskussa ja kesken jään.
Kuss' soitti kilpaa kera myrskyn luoti, hurmeesi kussa kuumimpana vuoti, siell' löysit kinoksissa suvisään,
Helsinki, tammik. 1919.
VIROLLE.
On, veljeskansa, hetkes korkein lyönyt! Käy urhot yhden rodun käsi käissä nyt kalvan-karkeloon kuin ylkä häissä. Ei yllä, sua suuri, enää yö nyt.