Mitä nyt? Pienelle kuun valaisemalle metsäaukeamalle ilmestyy äkkiä valkea, pitkäkorvainen jänis. Siinä se istuu takakäpälillään, korvat pystyssä, liikkumatta kuin lumipallo. Jollei kuun hopeankirkas valo kuvastaisi sen sinertävää varjoa hangelle, ei sitä huomaisikaan. Mitähän miettinee pupu-jussi? — Se harppailee läheisen kaatuneen haavan luo ja alkaa, ensin hetkisen vielä kuulosteltuaan, järsiä puun jäistä, kuuraista kuorta… Mutta äkkiä se loikkaa parilla pitkällä potkulla metsän reunaan pienen kuusen varjoon, jääden siihen hätäisenä kuuntelemaan.
Metsästä kuuluukin hiljaisia risahduksia. Ne lähenevät. Jänis ponnahtaa täyteen laukkaan, syöksyen kuin kerä entistä, puoleksi umpeen tuiskunnutta polkuaan pitkin alas loivaa, salskeapetäjikköistä salolammen rantarinnettä — äkkiä lentää se kuperkeikkaa, parahtaa ja koettaa riuhtoutua irti ansasta, joka silloin yhä tiukemmin kuristaa kaulaa. Kylmä salo ei armahda, siihen on kuoltava.
Pian saapuu aholle komea, sarvipää hirvi, jota jänöjussi turhaan peläten puikki pakoon. Siinä seisoo metsän kruunupää kauniina ja juhlallisena, — mutta vain hetkisen. Se vavahtaa, pakkashöyry tuprahtaa sen sieraimista ja keveästi hypättyään pisteaidan yli, se katoaa metsän kätköön.
Lammen päässä suuren suon laidassa hiiviskelee kavala kettu tavanmukaisella yöllisellä eväänetsintäretkellään. Suipolla kuonollaan tarkasti nuuskien se seurailee varvikossa mutkittelevia metsäkanan jälkiä. Sitten tarmokkaasti koppaa lumen alla luolassaan vaaraa aavistamatta nukkuvan riekon, puraista rusauttaa sen hengettömäksi ja alkaa ahneesti syödä saalistaan.
Korven öistä murhenäytelmää todistamaan jää vain pari veripisaraa ja vähän valkeita höyheniä hangelle. Korvessa on kova, lahjomaton laki: se, joka ei jaksa pitää puoliaan, joutuu vahvemman ja ovelamman uhriksi.
Taas on rauhallista ja hiljaista. Pakkanen vain paukahtelee huurteisissa puissa, kuu kumottaa ja tähdet tuikkivat.
* * * * *
Marraskuun aamu on raikas ja selkeä. Ruskotus taivaanrannalla ennustaa auringon nousua. Pitkän ja pimeän yön jälestä tuntuvat elähyttäviltä aamun ensi hetket.
Salolla alkaa vilkas elämä ja liike. Ahon laidan koivuun lennähtää maasta makuulta komea koirasteeri, kohta toinen, kolmas… ja ennen pitkää on puu mustanaan urpujen kimppuun käyneitä lintuja. Ritvojen nenistä kurkottelevat ne niitä. Hennon oksan taipuessa liiaksi muuttautuu teeri toiselle, vahvemmalle, jossa se sitten syöntinsä lomassa kaula pitkänä kotkotellen ja arkana kuulostellen tähyilee yli hiljaisen salon, joka leviää kaikille tahoille viheriänä havumerenä silmän kantamattomiin. Tämä on teerten, samoin kuin muittenkin metsän eläinten valtakunta. Muuta maailmaa ne eivät tunne eivätkä kaipaa.
Ahon takana herää ketterä orava suureen kuuseen tekemässään sammalpesässä, hypähtää virkeästi viereiselle huojuvalle oksalle, siistii jo harmaaksi käynyttä turkkiaan, oikoo takajalkojaan, sitten tyytyväisyydestä kurahtaen kimpoo viereiseen kuuseen, nousee runkoa myöten lähelle latvaa, kiskaisee kävyn hampaihinsa, juoksee pirteästi häntä pystyssä oksannenälle ja istahtaa siihen, pitäen etukäpäliensä välissä käpyä, josta syö siemenet ja silpoo suomut, karistaen ne kanervikkoon kuusen juurelle, missä suuri kukkometso niiden lipattavaa laskeutumista pää kallellaan hiukan kummastellen katselee, mutta rauhoittuu huomattuaan etteivät nuo ilmassa liitelevät silput olleet sille vaarallisia.