Niin teki Hallakorvenkin kuningas. Se tahtoi kuolla kunnialla.
Mies latasi pyssynsä uudestaan, tähtäsi ja tempasi liipaisinta, — mutta pyssy vain naksahti, patruuna ei lauennut. Mies koetti ampua toisen ja kolmannen kerran: sama tulos. Mies kiskaisi kiväärin lukkolaitteen auki, muuttaakseen toisen panoksen, mutta ei ennättänyt sitä täydelleen tehdä, eikä myöskään monta askelta pakoon juosta, kun raivoisa karhu tavoitti hänet ja löi etukäpälällään selkään niin voimakkaasti, että pakenija tupertui hankeen, jääden siihen vähissä hengin makaamaan.
Vihollisen kaaduttua ja jäätyä liikkumattomaksi luuli karhu miehen kuolleen. Korven kuninkaan viha lauhtui heti. Karhu on tarvittaessa urhoollinen, mutta samalla se on myös ritarillinen. Voitetun vastustajansa se antaa olla rauhassa. Se nuuski miestä päästä jalkoihin, kopaisi sitä käpälällään ja kallisti päänsä lähelle miehen rintaa ikäänkuin kuunnellen vieläkö sydän sykki… Viimein lähti kontio verkalleen, välinpitämättömän näköisenä tallustelemaan lähintä metsänlaitaa kohti.
Toverien saapuessa jälkiä myöten hangessa makaavan luo viedäkseen hänet viroiteltavaksi ja hoitoa saamaan, taivalsi Hallakorven kuningas kauas toisille erämaille, vaikkakin haavoittuneena kulkeminen oli hankalaa. Etenkin luodin reikä takajalassa haittasi paljon, tuottaen tuskaa. Siitä valui myös verta. Aina vähän päästä oli hetkeksi pysähdyttävä nuolemaan haavaa. Sitä tehdessään karhu murisi ja ärähteli kiukkuisasti, kun sen mieleen muistui ihminen. Se tahtoi olla rauhassa ja yksin korven hiljaisuudessa, niin kaukana kuin suinkin kaikista ihmisistä.
Saadessaan olla erakkona omissa oloissaan korven synkimmillä perillä ei karhuvanhus kaivannut mitään eikä ketään, ei toisia karhujakaan. Se etsi uuden talvipesän ja nukkui siihen, heräten sikeästä unestaan vasta kun kevään tullen viklan huuto kuului suolta ja teeret kuhersivat.