Siinä seisovat nyt vastakkain appiukko ja vävypoika. Pekka on perinjuurin ällistynyt, eikä tahdo päästä tolkulleen mitä tämä kohtaus oikein merkitsee. Sillä siitä ei pääse yli eikä ympäri että Liuski on edessä, ehkäpä vartavasten tähän tulleena ja odottaneena. Ukon päällystakki ja lakki näyttävät märjiltä, niinkuin hän jo tovin aikaa olisi viipyillyt ulkosalla. Kovin vanhentunut on ukko. Vartalo on kutistunut, parta niin valkea ettei voi erottaa lumihiutaleita, jotka siihen putoilevat ja sulatessaan kastelevat sen märäksi. Parta alkaa tärähdellä:
"Mahtanetkohan sinä arvata, Pekka, mitävarten minä olen tässä?"
Jos nyt tuo Pekka tuossa olisi oikea mies, niin älyäisi toki hävetä vanhuksen edessä, jonka äänessä ei ole mitään uhkaavaa — surua vain. Pitäisi tunnustaa olleensa tyhmä ja avuton leikkipallo tässä kohtalossa, joka miestä näin on paiskellut. Mutta Pekka tunnustaisi mieluummin olevansa vaikka roisto kuin leikkipallo. Pekka ei osaa vielä nöyrtyä. Sitäpaitsi häntä tietysti harmittaa näinikään joutua kolttosestaan kiinni kuin koulupoika. Siksi hän epäluuloisena murisee:
"Mistäs minä teidän olemisenne tietäisin."
"Kyllä tämä hävettää minua", jatkaa ukko, puistaen päätään. "Sen toki arvannet että olen sinua odottanut?"
"Onpas sekin vanhan miehen työtä! Olisitte mennyt meille kotia odottamaan, jos teillä lienee jotain asiaa."
"Hyvän tunnin minä jo siellä vartoilin, mutta pistäysin sitte tälle suunnalle. Minä tiedän nykyisin sinun asioistasi enemmän kuin sinä itse. Eivätkä ne ole iloisia asioita, sanon minä."
"Minä hoitelen itse asiani."
"Kunpa ne hoitaisitkin!" kivahtaa ukko jo tulisemmin, ja hänen silmänsä välähtävät. "Sanoppas minulle nyt missä vaimosi on, ja lapsesi?"
"Onko Lahja? — eikö hän ole — —?"