"On ja ei ole. Tänään iltajunalla hän meni, eikä kukaan tiedä mihin. — Muuta ei minulla olekkaan asiaa. Nyt vain tahtoisin tietää kummalle meistä tämä asia tästälähtien kuuluu."
Siihen kysymykseen ei Pekka kykene vastaamaan, sillä tuntuupa kuin ei mikään enään kuuluisi hänelle. Hänen pikkuhumalansa on tuokiossa haihtunut, ja samalla tuntuu haihtuneen kaikki elämänmerkit hänen rinnastaan. Siellä on kammottava seisaustila, josta ei tiedä onko se lopullinen loppu vai hetkinen tyventä rajuilman edellä. — Hän on näkevinään miten jo saavuttamattomissa kiitää pois se, johon hän oli järkkymättä luottanut ja joka oli häneen luottanut. Jos Lahja olisi pettänyt, ei voisi tuntua näin autiolta. Silloin olisi edes kivun ja katkeruuden lohdutus.
Mutta mennä ilman muuta pois, sanaa sanomatta! Se on tietoinen teko, ja merkitsee että jotain korvaamatonta on luhistunut. — Yhtäkkiä katkaistu monien vuosien yhdessäolo repäisee miehen näennäiseen vapauteen, keskelle maailmaa, mutta hän tuntee olevansa yksin — tyhjyydessä. Hänen sisäisen katseensa edessä on auttamattomasti tyhjiö. Onko se todellinen aistimus vai ainoastaan äkkiä heräävän syyllisyydentunnon ensimmäinen raivaustyö, sitä ei Pekka kykene ratkaisemaan. Ei hän kykene ajattelemaan ei puhumaan ei liikkumaan. Hän on kankea. Hänen ruumiinsa ja sielunsa ovat jäykistyneet. Hänen silmänsä vain ovat revähtäneet suuriksi, ja ne näkevät edessään yhä tuon vanhuksen, joka katkaisee äänettömyyden lausumalla katkerasti:
"Niinpä niin. Kauniita huhuja sinusta jo käy, ja ne näyttävät olevan totta."
"Vaari", sanoo Pekka nöyrästi, "minä halusin vain hiukkasen elää".
"Siksipä sietäisikin katsoa eteensä, ettei elä nurin itseään — ja muita."
Sen sanottuaan vanhus kääntyy ympäri, lähtien astelemaan pois. Menee hiljalleen, töpöttelee kankein ukon askelin, pää kumarassa, eikä edes kertaakaan katso taakseen, vaikka Pekka sitä melkein toivoisi. Mitävarten? Sitävarten vain että saisi jotain tehdä tai sanoa — ettei tukehtuisi. On kamala olla, kun ei ukko syytä mistään, sanoo vain; kysyy vain, ja menee pois. Mutta ei Pekankaan itsetunto salli huutaa menijää takaisin. Hän tuijottaa ukon perään, kiristellen hampaitaan. Vasta sitte kun toinen on jo kadonnut nurkan taakse, alkaa Pekka herätä. Hän karjasee mielettömästi, alkaen sitte nyrkeillään piestä talojen seiniä, kunnes veri tihkuu rystysistä. Pekan on niin paha olla että tämä typerä riehunta virkistää häntä — torjuu pois tyhjyydentuntoa ja vaimentaa lähestyvän itsesyytöksen askelia.
Kesken kaiken näkyy, räntäsateen ohetessa, kadun päässä miehen hahmo, joka lähenee. Se ei voi olla mikään muu kuin poliisi. Pekka, joka on kylliksi sekaisin päästään, saa silloin jalat alleen. Vaistomainen poikavuosilta periytynyt poliisikammo, ja omituinen uusi rikollisuuden aavistus, jouduttavat hänet sukkelasti lähimmästä portista sisälle ja sieltä edelleen aidan yli, seuraavalle pihamaalle. Ei kuulu ketään jälessä tulevaksi. Pekka istahtaa kärryn aisalle, pyöritellen neuvottomana päätään. Sitte alkaa hän pyyhkiä verta käsistään, huomaa samalla pitkän kaulahuivinsa, ja maiskauttaa suutaan kuin olisi se makeaakin syötävää. Mitäs tekee hän? Ei muuta kuin tempaisee kaulahuivinsa, solmiaa sen päät yhteen, tekee siitä silmukan, ja sovittelee sen kaulaansa. Katselee sitte ympärilleen. Vesirännissä näkyy mukava koukku. Siihen Pekka kiinnittää huivin toisen pään, ja rupeaa riipuksiin. Sylkäisee vielä kerran. Oikaisee sitte koipensa eteenpäin.
Tulee kai paha olla, sillä pian alkavat jalat uudelleen haparoida maata. Kädet tarraavat vesiränniin. Pekka nousee riipuksista sukkelasti jaloilleen, repäisee huivin kaulastaan, ja hengittää syvään.
— Hyi hitto, kun olin tukehtua, mutisee hän itsekseen, vieläpä haparoi seinäviereltä kouraansa lumisohjua, jolla hieroo ohimoltaan ja kaulaansa. — Ei minusta näy olevan mihinkään, ei edes tähän. Täytyy keksiä joku parempi konsti.