Mutta toisellaisiakin ääniä alkaa kuulua Pekan mielessä. Siellä ei suinkaan ole tyyntä tyhjyyttä, vaan siellä pauhaa ja poreilee. Siellä syyttää! Ja sepä ääni olikin ensimmäinen, jonka hänen järkkynyt mielensä äsken tajusi. Siitä johtui tuo hillitön halu ottaa itsensä hengiltä, heti, siekailematta. — Nyt sanoo jo toinen ääni: raukka, sinä yrität paeta. Kolmas sanoo: syyllinen ei tarvitse paljoa uskallusta kuollakseen, mutta kyllä elääkseen. Niin kuuluu monta ääntä, ristiriitaisia keskenään, enimmät syyttäviä, toiset lohduttaviakin. Ja Pekka tulee iloiseksi, voimasta iloiseksi, sillä kaikki näivettynyt itsetarkastelu ja entisyyteen tuijotus on poissa hänen sielustaan. Siellä poreilee ja liikkuu. Sieltä välähtää aivoihin kirkas ajatusyhdistelmä, niin kirkas että se hohtaa kuin otsaan kirjoitettuna:
Narri on se, joka luulee että kuolema on meitä varten. Se ei ole meitä, vaan me sitä varten. Elämä on meitä varten. Uskalla elää, uskalla kärsiä, uskalla kantaa tekojesi seuraukset, uskalla nöyrtyä, uskalla rakastaa! — eikä rakastella.
Pekka on taasen istahtanut kärrynaisalle. Hänen rinnassaan liikahtelee ja kihelmöi oudosti. Se on itkua, joka vastustamattomasti pisaroi esille. Pilvet ovat jo lakanneet satamasta, mutta Pekka istuu aisalla, katsellen miten kyyneleet tipahtelevat lumisohjuun. Ei niitä monta tule, eivätkä ne sokaise näköä; joku vain silloin tällöin kierähtää esille ja noruu nenänpäähän, josta Pekka niitä sitte puhaltelee maahan. — Mitkään eläimet eivät osaa itkeä, ihminen vain; ja Pekasta on lohdullista olla yksi heistä, ei huonompi jos ei parempikaan, yksi vain tällainen.
Kun ne puolikymmentä pisaraa ovat heruneet, mitä tuleman piti, eikä nenänpäästä, vaikka siihen kuin puhaltelisi, erkane enään yhtään pisaraa, herpoutuu Pekka ihmettelemään tämän itkun syytä. Ei sitä voi ymmärtää. Mutta Pekka tuntee taasen olevansa Pekka, ei tosin entinen, koskei enään haluakkaan olla entinen, ei uusi, koskei kukaan voi olla uusi; onpahan vain kuin itsensä löytänyt. On iloinen siitä että tässä istuu ja hengittää, että on tehnyt tyhmyyksiä ja että niitä tulevaisuudessakin tietysti tekee. On tyytyväinen siitä että on ollut vastuksia, ja tulee vastakin olemaan. On onnellinen siitä että on rakastanut, ja yhä — niin, varmasti — siinä on jotain uutta: syvemmin kuin ennen.
Pekka päättää hetikohta lähteä etsimään Lahjaa.
— Omituista, ajattelee Pekka kadulle tullessaan, miten passiivista on ollut minun suhteeni Lahjaan. Olen melkein itsetiedottomasti luisunut hänelle, ensin erään daamin sylistä, sitte kuoleman. Ja nyt olisi ilman Lahjan pakoa tapahtunut kaiketi taasen samallatapaa. Muut ovat valloituksia, hän on kohtalo, joka vastustamattomasti vetää puoleensa. Hän on ainoa, joka ei kysy mitään, luottaa vain ja uhrautuu. — Olisikohan tämä pakokin hänen puoleltaan minulle annettu uhri-lahja? Sellaista tekoa ei keneltäkään muulta voisi odottaa, häneltä ehkä. Se olisi yliluonnollista, eli, sanotaan suoraan; luonnotonta. Luonnosta viis! se ei kuulu minulle, mutta tämä kuuluu. Minä otan sen vastaan, minä tahdon sen, ja syleilen sitä Lahjana. En päästä häntä mihinkään, en edes kuolemaan, jos nimittäin niin hullusti on että hänellä olisi sellainen halu. En päästä. Jos ennen olen hänelle vain luisunut, niin nyt otan hänet.
XVIII
Pekka: Näet että tulen sittenkin. Et pääse minua pakoon. Minä tahdon sinut.
Lahja: Ei, ei. Mene pois.
Pekka: Tuomitsetko minua?