Lahja: En.
Pekka: Pitäisikö minun tuomita itseäni?
Lahja: Ei.
Pekka: Olenko tehnyt jotain pahaa?
Lahja: En tiedä.
Pekka: En minäkään tiedä. — Miksi siis tämä pako?
Lahja: Sinä olet ollut minun epäjumalani.
Pekka: Ja nyt se luhistui?
Lahja: Niin.
Pekka: Siinä ainakaan ei ole mitään pahaa. Päinvastoin siinä vasta lienee kylvetty meidän onnemme itu. — Sinä luhistuit minun silmissäni jo aikoja sitte, muutamana juhannusyönä. Mutta minä iloitsin siitä. Sinä tulit silloin ihmiseksi. Etkö nyt iloitse siitä että minäkin olen vain ihminen — parempi siis kuin epäjumala?