"Rakas! Miksi et jo silloin —? Enhän minä ketään muuta ole koskaan —"
Ja Signe suutelee pimeässä mihin sattuu. Signe on niin kuuma, aivan polttava — monen pitkän vuoden pettynyttä odotusta täysi.
XVII
Kukas on se, joka tuolta ovesta kadulle kurkistaa? Tunnetko hänet, Pekka? Tunnetko hänet, joka kurkistaa kadulle, kuunnellen räntäsateen läpi soinnuttomina kalahtelevia tornikellon lyöntejä — — yhdeksän, kymmenen, yksitoista — —
Voisithan hymähtää vain että mikä lieneekin yökulkija, joka ensin hiukkasen vainuaa ympärilleen ennenkuin uskaltaa ulos. Mutta pilkistelijä on silti liiaksi tutun näköinen. Se on mies. Se pujahtaa sukkelasti ulos, lähtien etenemään pitkin tyhjää katua. Kaulus sillä on pystyssä korvia myöten; se astelee epävarmasti kuin humalainen, ja poskessa, jota se peittää piilotellen, paistaa punertava viiru, josta tihkuu verta. Se naarmu ei ole mikään muu kuin Signen kynnenjälki. Ja mies itse ei ole kukaan muu kuin Pekka, eli Pekan kuva.
Pekasta on tullut kaksoisolio: tuo toinen, joka käy tuolla sisällä, ja tämä toinen, joka silläaikaa tässä odottaa. — Kahtiameno tapahtui siten että Signen luo mennäkseen on täytynyt riisua itsestään jotain pois, ja viskata kadulle. Sen saattoi heittää pois kuin ikävän vaatekappaleen, vaikka se palatessa taasen täytyi korjata matkaansa. — Korjatakko? Kyllä sen saattoi vielä aluksi, mutta tämä poisheitetty kasvaa kerta kerralta yhä suuremmaksi, eikä nyt enään ole hoivan tarpeessa, vaan päinvastoin odottaa hoivatakseen tuotakin, joka tuolta tulee, ja joka jo totisesti alkaa olla hommissaan retuperällä, tolkkua vailla aivan.
Räntää tuiskuaa taivaan täydeltä. Pilvet näyttävät riippuvan katonharjojen varassa, ja katu on kuin ahdas holvikäytävä. Yksinäisen kulkijan silmille ryöppyää räntää, joka sulaa vaatteilla vesivirroiksi. Katukäytävän hyhmäinen velli roiskuu kävelijän töksähtelevien askelien alla. Hän mutisee itsekseen:
— Ei tämä vetele enään. Tästä häätyy tehdä loppu. Tuota ovea en tämän jälkeen aukaise. — Ei ole meillä enään nuoruuden kaikkivaltiasta viattomuutta, joka pyhittää senkin mitä homehtunut "yleinen moraali" nimittää vääräksi. Me olemme kerran jo sivuuttaneet sen ajan, jolloin olisimme voineet kuulua toisillemme. Hulluja olimme molemmat, kun yritimme kaivaa entisyyttä esille haudastaan. Me löysimme vain luurankoja ja ruumismyrkkyä. — Vainajia voi palvella, jos haluttaa, ja viedä kukkia heidän haudoilleen, mutta koskea heihin ei pidä. Entisyyttä ei pidä vetää esille nykypäivään; ei pidä sekottaa entisyyttä ja nykyisyyttä. Niistä sikiää kuolema ja rikos. Rikosta tämä on ollut, koska se on raakaa ja inhottavaa. Hän jo kynsi minua, ja vaati minun eroamaan Lahjasta. Ei neitiseni, sitä en tee koskaan. Lahjan kanssa me elämme alituista nykypäivää, piittaamatta vuosista, jotka ovat ohitsemme kulkeneet. Me olemme vanhenneet. Meistä on tullut mies ja vaimo. Meillä on jo lapsikin. Olin mieletön kun hetkeksikkään antausin heidän piiristään pois. Vain heidän luonaan olen olemassa, vain heidän luonaan voin elää ja ponnistaa eteenpäin. Rauha vainajille — kaikille. Eteenpäin! Olen jo kyllin kauvan tässä luisunut takaperin.
Pekka astelee päättävästi, niinkuin tämä räntäpyryn läpi painauminen hyvinkin olisi menoa eteenpäin. Lienee kai se sitäkin, sillä onhan jo kohta ristinväli erottamassa kävelijää siitä ovesta, jonka hän äsken sulki. Ja välimatka pitenee joka askeleelta.
Katu ei olekkaan vielä typötyhjä. Tulee toinen yökulkija Pekkaa vastaan, samallatavoin kaulus pystyssä ja kourat taskuihin työnnettyinä. Tulija kävelee hitaasti, kumarassa. Pekan edessä se pysähtyy, katsoen silmiin. Se on Liuski.