Eteisessä ottaa Pekka portierilta Signen turkit, ja auttaa ne ylle. Kun kaulus on nousemassa niskaan, suutelee Pekka levollisesti niskaan puseron rajaan. Ja helpotuksen tunne täyttää hänet, sillä sitä samaa tekoa oli hän himoinnut jo kerran ennen, kun Signen kaula samallatavoin upposi turkin puuhkien sisään.
Portierille sanoo Pekka:
"Tilatkaa auto, katettu auto."
Ja kun mies tekee työtä käskettyä, mennen puhelinkoppiin, ottaa Pekka
Signen lujasti syliinsä, taivuttaen hänen leukansa esille kauluksesta.
Signen huulet vapisevat, ja posket ovat polttavan kuumat.
On kuin Pekan huulet tulvahtaisivat täyteen lämmintä verta, Signen verta, ja se leviäisi edelleen kihisten koko ruumiiseen. Sitä tapausta, juuri sitä, oli Pekka himoinnut silloin kun Signen kasvot olivat uponneet turkiksiin, ja huulien punaiset kaarteetkin katosivat piiloon. Sinä! Sinä! Nyt Signe on Pekan sinä. Sekin sana on vanha, vanha himo. Ja vielä! — sinä kokonaan.
Kuitenkin on Pekka levollinen, niin tyyni että tuskin lie koskaan vielä ollut. Se on varmuutta tulevasta ja helpotusta jostain menneestä kiusasta. Vain suonet kuohuvat hiljalleen, ja ohimoissa humisee. Heikkona piipityksenä kuuluvat portierin sanat: "auto on tullut" — niin heikkona että naurattaa. Portien, saatuaan viitosen, rientää kumarrellen aukomaan ovia.
Pekka taluttaa Signen lujasti käsipuolesta ulos, auton edessä vain pysähtyen kysymään:
"Signe, minne saan sinut saattaa?"
"Mihin vain", kuiskaa Signe.
Pekka katsoo kelloaan. Se ei ole vielä edes täyttä yhdeksää. Ja Pekka lausuu autonkuljettajalle hotellinsa nimen, vain yhden sanan, mutta se saa Signen vapisemaan hänen käsipuolessaan. Signe nousee auton kopperoon. Ja kun Pekka tulee perässä, sulkien kuomun oven, pusertuu hänen kaulaansa hämärässä kaksi käsivartta, ja ääni kuuluu: