"Tehän olette naimisissa."
"Olen kyllä, mutta se asia ei kuulu tähän."
Signe kääntyy pois, alkaen puhella sen pirteän pikkurouvan kanssa, joka äsken "morituria" huusi. Koko seurue on jo iloisessa puheensorinassa liköörilasien ääressä. Siinä väitellään osakkeista ja prosenteista, autoista ja hevosista. Seuran tukipylväät, tukkukauppias, ja tirehtööri Lindström, keskustelevat postimerkeistä, sillä niitten keruu on heidän jaloimpien harrastustensa huippu. Asiantuntijana on heillä kolmantena tohtori Knut Jansson. Ja kyllä piisaa faareilla puhetta virhepainatuksista, sotamerkeistä ja muusta. Naisilla on ohjelmassaan antiikkiset huonekalut — kaikki vanhat tyylit ovat heidän kielellään ylimalkaan antiikkia — ja pianisti Pirhonen, jonka pitäisi piakkoin tulla tänne "pelaamaan musiikkia", niinkuin arvon rouvat sanovat. — Näyttelijä vain murjottaa itsekseen, sylkeä tupsauttaen lasiinsa ja ottaen siitä taasen naukkuja. Mutta kun ei kukaan ole näkevinään hänen mielenosotustaan (onhan likööri väärennettyä), nousee hän lopulta tuolille, ja messuaa:
"Minä veisaisin virsiä kuin seinähirsiä ja saarnaisin sanoja kuin kotahalkoja, mutta nyt mull' on jäykkänä kieli ja kuivanut sylki, ja niin musta on mieli kuin pannun kylki, enkä minä jaksa turista siitä autuuden kurista, vaan minä suren ja huokaan että entinen aika takaisin tuokaa, ne entiset kuomat ja entiset juomat, ja entinen pikku-kulta, joka on poisjuossut multa. Alas kurkun kautta tämä huono kalja; entisen ajan malja!"
"Kyllä se juoma sun haukuntasi kestää", ärisee varatuomari. "Mutta otetaas nyt kuitenkin yksi yhteinen ryyppy."
Yhteiseen ryyppyyn ryhdytään. Muitten siihen valmistuessa kääntyy Signe jälleen Pekkaan päin, kohottaen lasiaan ja nyökäten leppoisasti. Pekka kilistää hänen kanssaan, ja niin he, muitten selän takana, juovat sen yhteismaljaosuutensa kahdenkesken. Siten on heidän välilleen tehty hiljainen sovinto, jota ei enään puhein rikota. He uppoutuvat kumpikin tuumailuihinsa, ja todennäköisesti molempien tuumailut ovat muistelman luonteisia, sillä kun he silloin tällöin laseistaan maistavat, katselevat he toisiaan. Pekka koettaa Signen nykyisistä piirteistä kerätä kokoon entistä ihannettaan. Seuratessaan siinä silmillään hänen tukkarajaansa, kaulankaarretta, povea, herpoutuu Pekka omituiseen kiihottavaan tunnelmaan, jossa entinen aika tuntuu merkillisen läheiseltä ja sovinnolliselta. On kuin seisoisi menneisyytensä keskellä, ja ikävuodet kirmaisivat piiritanssia ympärillä, odottaen vain että Pekka valitseisi jonkun niistä kisatoverikseen. Pekka onkin jo valinnut, sillä yhdellä niistä on Signen ulkonäkö, se katsoo silmiin, se elää, ja sen povi soutaa kiivaasti. Se tarttuu Pekan käteen, sanoen:
"Saattakaa minut pois täältä. Niinkuin silloin, ennen."
"Kyllähän muuten", vastaa Pekka, "mutta nyt minä tahdon kisata".
"Minä en voi olla täällä enään", hätäilee Signe.
"En minäkään", myöntää Pekka. "Lähdetään." Ja he lähtevät. Hiljainen humina helisee Pekan pään läpi, ja suonet polttavat, niinkuin ne huutaisivat täyttymystä sille, joka kerran oli jäänyt kesken. Ei ole Pekka tietänytkään että tämä intohimo on yhä elossa. Se on ollut väkisin painettuna piiloon, mutta nyt se tempaa portit auki, astuen tietoisuuteen niin tulisena kuin olisi se vain voimistunut syrjäytyksensä vuosina. Sitä olisi paettava, äly sanoo niin, mutta tunto sanoo avoimesti: tee se! ja Pekka vetää sormuksen nimettömästään, pistäen sen liivintaskuun.