"En tietenkään. Kukapa voisi olla aivan varma, kun —" Pekka katsoo vierustoveriaan suoraan silmiin — "kun ette itsekkään ole siitä varma. Mutta minulla on tunto siitä. Jonkinlainen vaisto sanoo sen minulle, enkä luule vaistoni pettävän — enään. Katsokaas, minäkään en enään ole lapsi. Olen hiukkasen kokenut, ja alan jo tajuta jotain. — Miksi te naiset olette niin hulluja että teille kelpaa vain se, jolla on praktiikkaa? Miksi ette ota meitä vastaan silloin kun olemme naiveja ja ujoja, mutta sydämemme ihanasti täysi, ja ruumiimme, hm, melkein koskematon?"
"Me olemme nuorina tuhmia, mutta vanhempina kyllä viisastumme."
"Niin, nuorina ollaan teoreetikoita. Mutta sille ei voi mitään.
Älkäämme surko menneitä. Kunpa voisimme unohtaa!"
Pekka tuntee että on tultu liian vaarallisille aloille. On koetettava ajoissa luovia muistoista nykyisyyteen. Siksi hän jatkaa:
"Mitä pidätte näistä uuden ajan miehistä? Niissä on paljon reilua meininkiä, eikö totta? Ajattelin äsken että ne ovat kuin sittiäisiä, jotka iloisesti pörräävät ilta-auringossa, etsein kakkaroita, kuhun kaivautua upoksiin asti. Nyt on niitten aikakausi. Katsokaa, ne ovat vetäneet teidätkin mukaansa, ja tietysti minut. — Me olemme, hm, niin, tavanneet toisemme täällä, vanhenneina ja kolhittuina. Eiköhän olisi syytä tyhjentää tämä musta kahvi ja tämä kullankeltainen likööri vielä entiselle itsellemme, sille, joka talvisena yönä kuljeksi pitkin katuja, eikä älynnyt etsikkonsa hetkeä. Juodaanpas sen ruusun malja, joka kainona odotti nauttijaansa, ja sen mettiäisen, joka ei älynnyt jotain tehdä. Juodaanpas. Saanko kaataa teille likööriä?"
"Oletteko juovuksissa?", kysyy Signe, hypistellen lasiaan.
"En vielä, mutta toivon piakkoin tulevani. — No niin, siunataanpas hautaan entinen itsemme."
Signe ei koske lasiinsa, mutta Pekka tyhjentää senkin ja tilaa Signelle uuden lasin.
"Te olette raaka mies."
"Tietysti. Mutta tietänette etten aina ole ollut. Enkä ole nytkään niin paljon kuin luulette. — Olisitte kuitenkin voinut kilistää entisyydelle."