"Minusta? — Ei mitään." Ja Signe sanoo sen niin vilpittömällä äänellä että Pekka häpeää, eikä voi lausua jo kielellään pyöriviä sanoja: ei edes sitä, miksi teitä täällä voisi luulla? Sensijaan hän laskee kätensä vierustoverinsa ranteelle, sanoen välittömästi:
"Tiedättekö, minä säälin teitä sydämestäni."
Signe ei vedä kättään pois, vaan kääntää kasvonsa Pekkaan päin. Ne kasvot loistavat sairaalloisen kalpeina tummasta puvusta, jonka kaulantiessä kiiluu pieni kultainen solki, Signen ainoa koristus.
"Miksi te minua säälitte?"
"Siksi että kerran rakastin teitä, vilpittömästi ja uhrautuvaisesti."
"Itseännehän teidän silloin pitäisi sääliä."
"Se, joka rakastaa, ei ole säälittävä, vaan se, joka ei —"
"Joka ei rakasta — aijoitte kai sanoa?"
"Niin juuri. Ja se, joka ei ole rakastanut, ei koskaan, se olette te."
"Älkää olko niin varma siitä."