Signe on pukeutunut tummiin, niinkuin ennenkin. Se sopii hänelle. Hän on kaunis, hiukan riutuneen näköinen. Sekin sopii hänelle. Olihan hän kaunis ennenkin, sellainen armas pikkuenkeli, oi miten armas olikin, ja hyvä. Vielä hänet helposti tuntee entisestään, mutta paljon on silti muuttunut — riutunut. "Niinhän se aika tassii", sanotaan. Kaikki me muutumme, joka päivä. Vanhuus lähenee nopeasti nykyajan ihmistä, vaikkei sen läheisyyttä ikävuosista vielä luulisi. — Sen vaistoavat nämäkin mammonan palvelijat tässä, ja senvuoksi ne särpävät joka hetki nahkansa täyteen sitä elämäniloa, jota rahalla saa. Miksipä heitä senvuoksi katsoisi nurjalla silmällä! — ehei, sehän olisi typerää. Pidetäänhän esim. perhoselämää siihen määrin oikeutettuna että runoilijat siitä lauleskelevat — miksei sitte riemastuttaisi tällaisestakin. Toisiaan ne molemmat täydentävät, ja tavallansa ihmislasta ilahuttavat. Kaikki on hyvää, kunhan sen vain pystyy hyvänä näkemään. Miksi sanotaan vain: iloitse iloitsevaisien kanssa ja itke itkeväisien kanssa. Se on kovin mietoa filosofiaa. Sanoisivat ennemminkin esim. näin: puurra muurahaisen kanssa, perhoile perhosen kanssa, ja sontiaisen kanssa, hm, sontaile. Jokaiseen niihin, ja moneen muuhun, elämänlaatuun sisältyy huikea jännitysväli iloaan jos itkuaankin, erilaisia ihmisiä, "kohtaloa", vaikka mitä. Kunhan jokainen vain täydestä sydämestään lajissansa tuijailee, niin mitäs siinä olisi moittimista. Kyllä maailmassa on tilaa!
Jo täyttää Pekkakin ryyppylasinsa omasta halustaan, paiskaa sen naamaansa, ja työntää paistin loput perään. Tekisipä mieli nuolaista veitsensäkkin ja röyhtäistä että raikuisi, — mutta jääköön se meno silti muille. — Signelle hän kuihkasee:
"No, eikös maistu? Tuumiskelin tässä että on reipasta ajatella näin: Maassa maan tavalla tai maasta pois. Miksi emme tässä myöntyisi vallitseviin tapoihin, samoinkuin ulkomailla matkustaessa. Päivällinen on hyvä; välipä tällä mistä ja miten se vuotaa. Appakaamme se vatsaamme. — Kelpaako tämä näin täyskasvuisen miehen maailmankatsomukseksi?"
Kyllähän Pekka tajuaa olevansa hävytön, mutta ei käy laatuun ritaroida enään entiseen tapaan. Se oli silloista Pekkaa se, ja sellaisenaan kyllä hyvää, mutta paljon muuttuu mies ajan mukana. Sitäpaitsi hyytää Pekkaa epätietoisuus siitä onko Signestä tällävälin tullut kala vai lintu. — Signe hymähtää vain surumielisesti, ja nyökkää päällään pöytäseuraan päin, sanoen:
"Onko teistäkin tullut — tällainen."
Niissä sanoissa on enemmän huokausta kuin kysymystä. Ja Pekka huomaa kyllä että Signe ei sanonut "tuollainen", vaan "tällainen". Siksipä hän vastaa kylmästi:
"Siihen tapaan, vaikka nähtävästi vielä pahempi. Sillä kaikesta huolimatta minä tiedän mikä olen ja missä olen."
Pekka riuhtaisee savukkeestaan tukevat rynnässauhut, puhaltaen ne sitte huolettomasti yli pöydän, jotta ne osuvat varatuomaria vasten silmiä. Sellainen on tapana täällä. — Signe jatkaakin katkerasti:
"Niin näkyy."
"No mitäs teistä sitte on tullut?" kysyy Pekka, otettuaan jälkiruokaa roimasti, niinkuin muutkin — ei silti aivan yhtä paljon.