Onkos kumma jos Signe näyttää alakuloiselta. Vain lyhyt ilon häivä lennähti neidon kasvojen yli Pekan kätellessä häntä. Pekka huomasi sen kyllä, mutta pysyttelee puolestaan mahdollisimman jäykkänä ja varovaisena. Se pidättyvä olotila, joka viimeisinä kaupanteon päivinä on häneen syöpynyt, tehostuu vain äärimmilleen tässä sekalaisessa seurakunnassa, jossa enimmät sitäpaitsi ovat aivan uppo-outoja. Ne näyttävät kaikki olevan varsin rivakoita ryypyn ottajia, niin miehet kuin naisetkin. Ne lienevät tottuneita tällaiseen mässäykseen upean ravintolan upeassa yksityishuoneessa. — Signe vain jättää ruokaryypyn koskematta, vaikka sitä tyttörievulle tyrkytetään.
"Passaa ottaa nyt vain", kehottelee vastapäätä istuva mies, jolla on ruho kuin säkki, pää kuin porkkana, kaulaa ei ollenkaan. Se kuuluu olevan varatuomari; sillä on sakettipuku ja kirjavat liivit, joitten taskusta taskuun kelluvat tietysti kultaiset kellonperät, niissä vielä joku välkkyvä punnus. Kaikilla näillä ihmisillä on vitjoja, kellukkeita, helmiä, medaljonkeja, sormuksia. Sormuksia, huhhuh, niitä on etenkin naisilla niin ylettömästi että sormet jäävät karrilleen ja koko käsi näyttää isolta rupisammakolta. Se varatuomari — sillä näkyy kaiken lisäksi olevan vielä tehtaassa valmiiksi sidottu kravatti — se viittaa sormellaan, jota leveä kantasormus kiertää, viittaa Signen lasiin ja honottaa taasen:
"No, neiti-kulta, passaa ottaa. Se antaa ruokahalua. Ruokahalu puolestaan matkaansaattaa ihmiselle terveen ruumiin." — Varatuomari innostuu. Nyt se jo korottaa äänensä ja kohottelee lasiaan kaikkia päin, kuin sanojaan vahvistaakseen tai pöytäpuhetta pitääkseen: "Ja terve ruumis taasen on terveen sielun mieluinen asuinsija, etten kerrassaan sanoisi terveen ruumiin olevan koko sielullisen olemuksen, ja etenkin terveen sielun, välttämättömän perustan eli alkusyyn. Se tahtoo sanoa, toisinsanoen minä tarkotan, että vahvistakaamme ruumistamme tämän päivän sankarin kunniaksi. Ja olkoot nämä sanat samalla asiaankuuluvana pöytäpuheena, sillä, kuten arvoisa herrasväki näkee, tällä hetkellä kannetaan liharuoka pöytään, ja silloin, atrian huippukohdalla, on tapana puhua juhlallisesti. — Terve Sakariias!"
"Terve, terve!" huutavat toisetkin. Ja muuan muita hontelomman näköinen vinohartiainen mies sanelee mahtipontisesti, kuin akateemista sivistystään osottaakseen: "Mens sana in corpore sano, se olkoon tämän illan tunnussana." Eipä puutu kuorosta naisääntäkään; vilkas pikku rouva tukkukauppiaan edessä nousee ja hihkaisee lasi koholla: "avek, seesar, morituuri salyteerar dej!" — Mutta muuan sileänaamainen näyttelijän näköinen mies pöydän alapäässä irvistää ja kuiskaa taitavasti, jotta kuuluu yli koko pöydän: "ik pin, tuu pist, e-er ist". Sehän onkin näyttelijä, ulkonäöltään Pekalle tuttu — tämän seurueen virallinen narri kaiketi. Melun tauottua näyttelijä kääntyy äskeiseen varatuomariin päin:
"Kuules, veli Lehto. Minusta sinun juhlapuheessasi oli yksi epäselvä paikka. Sinä uloslausuit tavallaan että sielu on terveen ruumiin tuote. Mutta silloin kai sellaisilla ylen terveillä luontokappaleilla kuin emäsialla ja siitosoriilla on aivan erinomainen sielu?"
"Älä viisastele", keskeyttää varatuomari. "Minä puhuin ihmisistä enkä elukoista."
"Sitäpä minä en huomannut. Ja onhan jo itsestäänkin selvää että ihmisille puhutaan ihmisistä, elukoille elukoista."
"Tietysti", kivahtaa varatuomari, kääntäen ruhoaan; sillä hänen silmänsä eivät käänny koko pään kääntymättä, ja pää puolestaan ei käänny ellei koko ruho käänny. Laimeilla siansilmillään hän tahtoo seivästää vastustajansa, mutta tämä pilkistää niin hävyttömän tyytyväisenä vastaan että varatuomari Lehto hölmistyy ja alkaa muristen miettiä jotain, joka oli jäänyt hänelle epäselväksi.
Muut puuhaavat niin innokkaasti paistin kimpussa etteivät huomaa näyttelijän uskallettua hävyttömyyttä. Eivät he taitaisi huomata mitään vaikka ammuttaisi. Paisti onkin todella ensiluokkaista, heleätä, rasvakylkistä chateaubriandia, — Ihmeellistä, ajattelee Pekka, mistä nämä uusimman ajan Lucullukset ovat kaivaneet esille kaiken tämän pöydän hyvyyden, pahimpana pula-aikana, kun muilla on täysi työ saada edes kipene selvää leipää — ja kun saloilla jo purraan petäjänkuorta. Mutta mitäpä ei nykyisin rahalla saisi! Ja Pekka katsahtaa säälien Signeen, joka siinä sivulla syödä näpertää mykkänä kuin rangaistusvanki. — Kaksi näyttää täällä olevan armopalan syöjää, Signe ja tuo näyttelijä. Toinen alistuu, toinen pistelee ympärilleen.
* * * * *