XVI
"Insinööri Suojanen — neiti Sparre" — sanoo tukkukauppias sulavasti, lopettaen esittelyn, ja lisäten vielä: "molemmat samasta kaupungista — ehkäpä tuttuja jo ennestäänkin".
"Luulisinpä melkein", sanoo Pekka varovaisesti. "Mutta joiltain varemmilta vuosilta."
"Jaa-jaa, niin, onhan neiti Sparre entisiä helsinkiläisiä."
"Aivan niin", nyökkää Signe, "muistan hyvin herra Suojasen".
"Sepä mainiota", riemastuu tukkukauppias ja hykertää turpeita käsiään.
"Kai minä saanen sitte tehdä teistä pöytätoverit? Suostutteko, neiti? —
No niin, hyvä on. Istutaanpa pöytään."
Tukkukauppias häärää iloisena isäntänä, keikutellen, töpötellen lyhyvillä jaloillaan. Hän istuu pöytään, makeasti huokaisten, ja ottaen mahapullukkansa syliinsä, tuon hyvinvoinnin aatelismerkin — niinkuin hän sitä kutsuu —, jonka yli kiertävät vanteena paksut kultaiset kellonperät. Sitte, luotuaan tyytyväisen katseen yli katetun pöydän, isäntä pyöräyttää alahuultaan suunsa edessä kuin rasvaista makkarankylkeä. Se pikkuinen toimitus on ikäänkuin hänen ruokalukunsa, joka vastustamattomasti pulpahtaa esille hänen vatsansa syvyyksistä yhtähyvin pöydän antien edessä kuin hyvää kauppaa päätettäessä.
Ukko Liuski onkin neuvonut Pekkaa: Kun se itramaha huultaan pyöräyttää, vaikka kuinka valitellen ja vastahakoisen näköisenä, niin ole silloin varovainen — olet sen mielestä tekemäisilläsi huonon kaupan, ja se luulee jo pistävänsä sinut paistina poskeensa. Mutta silloin on sinun hetkesi, Pekka. Kun se jo maiskuttelee, niin oleppas silloin sukkela, ja lisää muutamia sopivia pykäliä kauppakirjaan. Ei se niitä silloin huomaa, kun maku on jo suussa. — Niin, Pekka, rehellisesti aina, mutta käytä aina eduksesi asianhaaroja, niinkuin tähän mieheen nähden sitä hetkeä, jolloin olet lietsonut sen himon niin voimalliseksi että se vie voiton älystä. Se on ylipäätään hyvä konsti monen kulassin kanssa pelatessa, ne kun ovat syömäreitä kaupoissaankin.
Siihen tapaan ukko Liuski isällisesti neuvoi. Ja Pekka otti opin onkeensa. Nytpä on sitte tehdas myyty, eikä aivan huonosti. Pääasia on kyllä että se on myyty. Sillä Jyrkänkoskelle ei Pekka enään menisi suurin surminkaan. Se maanpaikka on kertakaikkiaan saatava pois mielestä. Tämä halu oli Pekan heikkous tässä kaupassa, ja siksipä viisas appivaari varotteli, neuvoi. Kalkki on kuitenkin onnellisesti selvitetty, tulipa entisestä velkaisesta Pekasta kaiken lopuksi pikku kapitalisti, niinkuin kaikista, joilla näinä aikoina on jotain myytävää ollut. Selvinä ovat asiat. Ylihuomenna, syyskuun kahdeksantena, on Pekka jo kotona Taimin-päivillä. — Miksipä ei siis sopisi nyt ryypätä harjakaisia ja tukkukauppiaan nimipäiviä, Sakarin päiviä, yksintein.
Mutta sitä ei Pekka tajua mikä peijakas on vetänyt Signen tähän gulassiseuraan. Ehkäpä "muuttuneet konjunktuurit" ovat tämänkin ihmeen tehneet? Uusilla miehillä ovat nyt miljoonat — ja siellä nainen missä raha. Niin, onhan Signe konttoriväkeä, ja hyvinkin siis voinut jonkun liikeyrityksen mukana joutua tämän turpean porsaan hoiviin — ehkä rakastajattareksi, jakaen siten monen muun siniverisen daamin kohtalon. — Ehkei silti tarvitse aivan niin pitkälle mennä. Paremminkin lienee Signe täällä jonkinmoisena koristuksena elikkä liikkeen reklaamina, niinkuin ne säälittävät olennot, jotka pitkin katuja rahapalkasta kanniskelevat sirkusilmoituksia. Sellaiset olennot ovat Pekan mielestä aina olleet inhimillisen alennuksen säälittävimpiä ilmauksia. Ja ajatellessa Signeä samantapaisessa alennuksessa, leikkaa kyllä sitä sydäntä, joka kerran on Signeä ihanteellisuuden hurmiossa kutsunut ystäväkseen — rakastanutkin toivottomasti.