Pekka; Toivoisinpa niin.
Klanipää: Älä toivo niin. Jos joku keksii että niin on asia, Joudut heti syötäväksi. Ja siinä on sitte laulusi loppu. Voitko kieltää etten ole oikeassa.
Pekka: Valitettavasti, taidat olla.
Klanipää: Hyvä on. Ei kannata rimpuilla sitä vastaan, joka kertakaikkiaan on totta. Mutta ei kannata myöskään piinata itseään erottelemalla toisistaan hyvää ja pahaa, petoa ja lammasta, rikkaruohoja ja inhimillisyyden taimia. Antaa sen kaiken olla ja kukoistaa. Siitä voi iloita, nauttiakkin noin varovaisesti. Siinä on elämää, elämää, hei; se moninaisuus haiskahtaa parahiksi hiukkasen romanttiselta, jotta se hivelee aisteja. Kai se riittää että elää? Minulle ainakin riittää. — Mitäs tuumit Pekka?
Pekka: En oikein luota siihen evankeliumiin.
Klanipää; Sinäpä sen sanoit. Ei pidä mihinkään luottaa liiaksi. Mutta luotatko ehkä johonkin muuhun? Koneisiinko, joita yötäpäivää piirtelet?
Pekka: Niihin vielä vähemmän.
Klanipää: Ergo: niinmuodoin olet paljon pahempi epäilijä kuin joku minunkaltaiseni. Sinä olet, niinkuin sanotaan, irrallinen lehti tuulessa. Sinä et luota edes itseesi, ja se on paha. Minusta on hyvinvoinnin ensimmäinen ja viimeinen ehto että luottaa hiukkasen itseensä. Vahinko vain ettei ole syntynyt oikein selkämuniaan myöten itserakkaaksi; silloin tekisi helposti n.s. suurtöitä, ja se olisi suloista.
Pekka: Kyllä niitä vielä kerkiät tehdä. Sinä olet niitä varten montteerattu.
Klanipää: Niinkö luulet?