"En minä ymmärrä. Minusta vain tuntuu etten tästälähtien enään saata uskoa mihinkään. — Minä lähden Saksaan; sinnehän on jo muutamia poikia mennyt. — Tule sinäkin, Pekka."
"Uskotko sitte siihen asiaan?"
"En tiedä. Eihän tässä muutakaan voi tehdä. — Rahakin on loppunut, enkä saa enään luottoa."
"Se kyllä jotenkuten järjestyy, ei sitä kannata surra. Älä sekota asioita toisiinsa, muuten keität vielä tästä aikomuksestasi sopan, joka käy sinulle katkeraksi niellä. Tähän asiaan eivät finanssit eikä naiset saa vaikuttaa. — Jos uskot, mene, mutta ei muuten."
Sitte ei puhuta enään mitään. Erotessa kätellään vain tavallista lujemmin.
Seuraavana päivänä on punapää hävinnyt kaupungista. Pekan täytyy melkein iloita siitä, sillä hän ymmärtää että Keränen uskoi vielä johonkin.
Pekka ei kyllä usko mihinkään. Kunpa löytyisi edes tyttö, johon voisi rakastua!
X
Kuuluu yhtämittainen, heikko puheensorina, josta silloin tällöin erottaa diskanttina tai toisia heleämpinä joitain irrallisia sanoja, kysymyksiä, huudahduksia. Molempia kieliä on siinä sekaisin, suomea ja ruotsia, kuitenkin saman kotimaisen lausunnan yhteenpunomina, joten ne hyvin sointuvat toisiaan säestämään kuin kaksi sisarusta, joista toinen silti on kauniimpi ja armaampi. — Leveät kaksoisovet ovat auki saliin, jonka parkettilattia hohtaa kiiltävän puhtaana kuin olisi se imenyt pintaansa sähkökruunujen loiston, joten seinien osaksi on jäänyt vain himmeä heijastusvalo lattiasta.
Yhtäkkiä helähtää näkymättömästä pianosta valssin sävel, keinuvana, unettavana. Pareja alkaa liidellä parketilla, tullen oviaukon näköpiiriin vasemmalta ja liukuen pois oikealle, seinän suojaan taasen. — Pekkaa raukaisee. Hän istuu puolihämärässä sivuhuoneessa, jossa leikitään panttileikkiä. Pari pyörähdystä on hän käynyt tuolla salissa, hetkisen on hän sitte ollut mukana leikissä ja joutunut heti maksamaan pantteja. Nyt hän istuu syrjässä, katsellen vain toisia ja kuunnellen puheen sorinaa, joka sekin, tuntuu tanssivan valssia, vanhaa Wiener-valssia, hienolle puuderille tuoksuvaa.