Pekka tuntee olevansa hiukan oudolla maaperällä, jossa on paras pysytellä hiljaa ettei tarvitseisi huomata itseään avuttomaksi ja piinautuneeksi. On useita tuttuja täällä, mutta ne ovat kokonaan toisellaisia kuin ennen. Ne ovat kotonaan, Pekka on vieras.
Ne ovat kotonaan kaikessa tässä, ja täällä vasta huomaa mitä ne kukin oikeastaan ovat. Ulkona elämässä useimmat niistä liikkuvat yhtä avuttomina ja tyhminä kuin Pekka nyt täällä, mutta näitten seinien sisällä ne kukin saavat personallisia piirteitä, tulevat mieltäkiinnittäviksi, vieläpä monista taulapäistäkin pilkahtaa nerokkuuden kipinöitä. — Kotonaan kaikki ihmiset lienevät neroja, ja sentakia omaiset yliarvioivat toisiaan, etenkin äidit lapsiaan, eivätkä voi ymmärtää mistä syystä näitten suurenmoiset kyvyt eivät pääse paistamaan julki tuolla ulkona "pahassa maailmassa". Koti ja maailma! — kaksi ikuista vihollista.
Monasti on Pekka tuntenut surua ja katkeruutta siitä ettei hänellä ole ollut kotia. Nyt täällä on melkein jo alkanut itää viha, vaistomainen proletaarin viha, kaikkia näitä hyvän päivän lapsia kohtaan, mutta vähitellen alkaa tulla tilalle pieni tyydytys: tuolla ulkona, jossa kyvyt punnitaan, siellä sattuu olemaan minun koditon kotini — tulkaapas sinne!
Mutta kuitenkin olisi viihdyttävää jos osaisi eläytyä tännekkin. Silloin vasta tietäisi olevansa maailmanmies. — Ei käy päinsä. Se on mahdotonta. — On melkein kadehdittavaa se vapaus ja huolettomuus, jolla kaikki täällä liikkuvat. He ryhmittyvät sattumalta, rupattelevat, vaihtavat lauseita vakavistakin asioista, eroavat, pyörähtävät muutaman tanssikierroksen, istuvat leikkimään panttia. Sehän on itsessään aivan tylsää ja lapsellista leikkiä, mutta ne osaavat liikkua siinä taitavasti, vieläpä älykkäästi. Niitten kekseliäisyydellä ei näy olevan mitään rajoja. Ne heittyvät sukkelin kääntein leikin menoon kuin kaunoluistelijat, jotka varmoina kieppuvat peilikirkkaalla jäällä. — Pekasta ei ollut siihen menoon. Hän tuli hajamieliseksi, hölmistyi, ja joutui maksamaan pantteja. Missäpä hän olisi tottunut perheillatsuihin ja niitten "seurustelutapoihin".
Pekka miettii itsekseen omaa elämänosaansa. On kuin näkisi pienen poikasen jossain kaukana ja alhaalla lähtevän kiipeämään pahasti huojahtelevia tikapuita, niinkuin joitain köysitikkaita suuren laivan kupeella. Huimaavan korkealle, näkymättömiin, nousevat ne tikkaat. Ympärillä on pimeä ja tunkka ilma, edessä seinä — sehän on korkean kivitalon seinä, sen akkunoista loistaa tulia. Sieltä sisältä näkyy katettuja ruokapöytiä, vieraspitoja, työhuoneita, joissa joku kumara mies istuu vihreän lampun ääressä. Sieltä näkyy kauniisti puettuja tyttösiä, siellä jossain näkyy miten nuori nainen ja mies punertavan yölampun hohteessa riisuutuvat mennäkseen levolle. — Poika nousee hiljalleen, puola puolalta, pysähtyen joskus katselemaan, haikeana, ihmettelevänä, himokkaana. Mutta sitte täytyy hänen taasen kiivetä ylemmäs. Kuin pimeästä kaivosta hän nousee, jossa ei näy pohjaa, mutta kuuluu itkua ja sadatuksia. Sieltä alhaalta luulee kuulevansa omankin äänensä. Miksi hän sieltä nousee, sitä on mahdoton tietää. Täytyy vain, täytyy kuin joku ahdistava kauhu työntäisi jaloista ja joku toivo vetäisi käsistä. Välillä saattaa huimata niin että on suljettava silmänsä ja kirvelevin sormin pureuduttava tikkaisiin, välttyäkseen putoamasta. Siinäpä vähitellen pää tottuu ja kourat lujittuvat. Pojasta varttuu mies, joka osaa pitää kiinni, vaikka portaat huojuisivatkin tuulten pieksäminä, osaa sivuilleen katsomatta kiivetä, hiljalleen, puola puolalta, ajattelematta minne ne vievät.
Eivätkös silloin äkkiä ne tikkaat lopu! Edessä on vain matala kaide, ja kun keikauttaa itsensä sen yli, huomaa seisovansa tasaisella katolla. Siellä on aurinkoa ja kirkasta ilmaa, kukkia, hiekoitettuja käytäviä kuin jossain kylpypaikan puutarhassa tai ulkoravintolassa. Joku sellainen se onkin, huvipaikka korkealla katolla, jossa on keveä hengittää ja josta ihastuva katse esteettömästi lipuu kauvas yli maitten ja merien. — Paljon hienoa väkeä liikkuu ympärillä, muttei tulokas arastele heitä vähääkään, sillä hän huomaa olevansa yhtä moitteettomasti puettu kuin muutkin ja yhtä lihavalla kukkarolla varustettu kuin muutkin. Hän antaa markkain pyöriä, nauraen iloisesti nähdessään kumartelevia selkiä ja kuullessaan mielisteleviä lauseita. Hän riemuitsee nähdessään niin paljon lakeijoja, ja tukahuttaa halunsa potkaista niitä takapuoleen. Hän on kuin kotonaan kaikkialla, tansseissa, juhlissakin. Ja milloin työ tulee kysymykseen, sujuu se helposti. Melkeinpä tuntuvat aivot työskentelevän paremmin kuin muitten. Muut tekevät vain sitä, mitä on opetettu ja mikä on tapana. Hänellä ei ole mitään tapoja, hän tekee vain oman ymmärryksensä mukaan, tekee ehkä hieman kömpelösti, tulee omituisiin yllättäviin tuloksiin, mutta tarkastaessaan niitä tuloksia huomaa että ne sittenkin ovat johdonmukaisia ja pitävät paikkansa. Siinä varmistuu ja oppii arvostellen katselemaan ympärilleen. Huomaa omistavansa joitain epätavallisia kykyjä, joille muutkin antavat arvoa. Tuttavuuksia tulee ja menee, jää ehkä hetkeksi yksinkin, mutta tulee uusia, tämän pilvenpiirtäjän mahtimiehiä, ja heidän mukanaan joutuu laskeutumaan talon sisäkerroksiin, joissa omistajien perheet asuvat.
Mutta mitenkäs käy! Siellä on kaikki kovin outoa. Siellä kompastuu kynnyksiin, kukkatelineet kaatuilevat, tuolit kolahtelevat ilkeästi. Ei tahdo mahtua mihinkään; tilaa on kuin kirkossa, mutta koetappas liikahtaa, niin jo kumoat jotakin. Pöydässäkin sattuu kommelluksia. Ja perheitten esivanhempien kuvat katselevat kullatuista kehyksistään vihaisesti rauhanhäiritsijään. — Tulokas! Nousukas! — Hänen varmuutensa loppui siihen missä perheen ovi aukeni. Hän ei osaa puhua eikä liikkua niinkuin kaikki nuo, jotka ovat ikänsä tätä ilmaa hengittäneet ja, vieraisillekkin tullen, näyttävät kuuluvan huoneustoon yhtähyvin kuin tuo taulu tuossa seinällä tai tuo silkkinen pöytäliina tuossa. Pekka huomaa tulleensa taloon likipitäin kuin nokikolarin tietä, palotikkaita myöten ja kattoluukun kautta, murtovarkaan tietä siis, suoraan sanoen. Ja tässä sitä nyt ollaan, kuin piruparka taivaassa.
Sellaisissa nuorukaisissa, jotka näihin piireihin ulkoapäin, alhaalta, tulevat, ilmenee aina, elleivät he ole lurjuksia, jonkunverran anarkistisia taipumuksia. Kaikkein vähimmän voisi Pekka olla niitä vailla. Hänellä on voimalliset himot. Jopa liikkumisvapautensa puolesta hän voisi purra ympärilleen kuin peto. Täällä ahdistaa henkeä. Täällä pitäisi karjaista eli rytkäyttää hartioitaan tai edes muutamalla profanilla sanalla pyyhkäistä tomua noitten vanhain tanttein nenistä tuolla nurkassa. Entä jos laskisi tänne hiukkasen luonnollista hajua. Tai jos sieppaisi tuolta jonkun neitosen ja tekisi sille jotain oikein pirua.
Siinäpä täisikin olla Pekan arka paikka tänä iltana. On nuorta moitteetonta kaunotarta enemmän kuin silmä jaksaa sulattaa, mutta ne ovat nyt aivan saavuttamattomissa. Tämänkin talon tytär ja tämän huoneuston perijätär, jota Pekka viikko sitten maskeraadeissa suuteli useammin kuin kerran, se ei ole mitään tietävinään, nauraa pyrskii vain vasten silmiä ja kärttää panttia. Samaten kaikki muut. — Täällä taitaa joutua pilkattavaksi, tuumii Pekka. Ja Pekka on pilkalle arka.
Yhtä kiinnekohtaa hänen silmänsä vielä etsivät, Signeä, orpotyttöä, joka on kaunein kaikista, ja hyvä. Mutta ei näy. — Pekka haihtuu kaikessa hiljaisuudessa tupakkahuoneeseen, jossa muutamia vanhempia herroja istuksii whiskylasien ääressä. Sikarinsauhu leijaa heidän päittensä päällä kuin mikä suitsutuspilvi.