"Ahaa, herr Suojannen, välkommen. Eiks maistu leikki ja tyttöt? Te on vakava mies ja arvosta vanhain praati. Sitt ner o blanda." Sillätavalla tervehtää tulijaa vanha harmajapää professori Hollmerus, Pekan opettaja, iskien silmää kakkulainsa takaa, jotka aina näyttävät olevan tipahtamaisillaan ukon soukalta nenältä. Mutta eiväthän ne silti putoa. Vasen käsi korjailee niitä automaattisesti joka toisen minuutin perästä asianmukaiseen joskohta vaapperaan asentoonsa. Kas noin! ja sitte sipaisu etusormella ja peukalolla pitkin nenänvartta. Unissaankaan ei se faari lasejaan pudottaisi. Tuo automaattinen hienostunut kädenliike kuuluu luontoon, ja ellei se jo sellaisenaan ole perinnöllinen saavutus, niin periytyy se tästälähtien ukon jälkeläisille hamaan tuomiopäivään asti. Ukon hölmö poika hoitelee prillejään samalla elegantilla maneerilla, mutta tuota jälkihivutusta, nenänsipaisua ei ole omaksunut. Vahinko ettei se ole periytynyt; no sen kerkiää kyllä vielä oppia. Niinpä suvut jatkukoot, työntäen uutta vesaa, sellaista, joka on uutta vanhassaan ja vanhaa uudessaan ja jolle maailma kuuluu kummilahjana. Amen.
Pekka huomaakin jo kenottavansa nahkaisessa nojatuolissa ja viljelevänsä lasia kuten käsketty on. Täällä on silti hyvä, on vapaus, ainakin vapaus vaieta ja kuunnella — jos haluttaa. Sepä lieneekin vapauksista paras. Se viihtyy hyvin tällaisten arvokkaitten setien piirissä. Ne ovat nyt ryhtyneet puhumaan päivän politiikasta, mutta tekevät kukin leikkauksensa varovaisesti kuin nostaisivat lusikalla jälkiruokaa. Tämä aine on etupäässä sitä varten että kukin saa osottaa siistejä tapojaan, appamatta liikaa lautaselleen ja huutamatta: näin minä puolestani olen ajatellut. Ajatellutko? Ei täällä kukaan ajattele enempää kuin joku punainen sosialisti siellä alhaalla. Samallaisia ohjelmien ja fraasien tunnustajia on täälläkin, vaikka vailla punaisten tuhattulimmaista sappea ja epäluuloista suvaitsemattomuutta. Täällä on viileää. Onpa täällä vielä muutamia eksemplaareja sitäkin vuosisataisen polityyrin syövyttämää ja sukupuuttoon kuolevaa ihmislajia, jotka eivät ylipäätään enään ajattele mitään, kukin mielessään vain nyökyttävät päätään omille esivanhemmilleen ja näkyväisesti nyökyttävät toisilleen: juuri niin, se on teidän perheenne vakaumus. — Mutta mitä pahaa siinäkään olisi! Se on miellyttävää ja harvinaista viisautta, etenkin tähän aikaan. — Niin, nämä vanhan aristokratian viimeiset blaseeratut jälkeläiset, he suovat niin mielellään että Pekka ajattelee — vielä mieluummin että hän kuuntelee — hänellä, poikaparalla, kun ei mitään vakaumuksia voi ollakkaan.
Pekka kohottaa muitten mukana lasinsa ja juo sen huomaamattaan pohjaan.
"Se on oikein", sanoo talon isäntä, johtaja Appelqvist, lyöden Pekkaa olalle. "Nuoret osottavat nykyisin meille esimerkkiä. Austrinken! mina herrar."
Tietysti Pekka pitää kiitokset hyvänään, ihmetteleehän vain itsekseen että mille hiivatin asialle tässä nyt lie tullut annettua pontta ja juotua malja pohjaan. Ehkä jääkäriliikkeelle? Olkoonpa mille tahansa. Ei siitä sen enempää puhuta, eikä Pekan tee mieli tiedustella. Kyllä heidän juttunsa suunnilleen arvaa kuulemattakin. — Olenhan silti onnenpoika. Ei löydy tästä maasta niin korkeata eikä niin matalaa majaa etten niissä jotenkuten tulisi toimeen. Maailman-Matti! liikkuma-alallasi ei ole rajaa.
Tuskin on Pekka saanut poltettua sikarinsa puoliväliin, kun uusi levottomuus tulee vierailulle hänen luokseen. Se ei ole mikään mieliala, vaan se tosiaankin tulee jostain ulkopuolelta. Voisi luulla että se säteilee tuolta toisesta huoneesta läpi seinän, kohtaa hermonystyrät Pekan ihossa, ja, niinkuin sähkönappulaa painaen sykähyttää kaikki hälyytyskellot soimaan. — Siellä oven takana ajattelee tai odottaa joku Pekkaa. Se on kutsu. Sinne on mentävä. Onpa kuin pieni odotuksen henkiolento olisi jo pujottautunut avaimenreijän läpi ja ovenrivalla istuen tarjoaisi kättä. — Erehtyykö Pekka? Onko mitään oven takana?
* * * * *
Onhan siellä äskeiset leikit ja äskeiset rupatukset — edestakaisin vilisevä joukko nuorta väkeä, ja ryhmä tanttoja nurkassa vahtaamassa jotain juorun itua; kuiskausta tai silmäpeliä. Aivan niinkuin jo äsken. Mutta heti oven avattuaan on Pekka silti ollut tuntevinaan vielä jotain muuta. Hänen kasvojaan on hipaissut auringonsäde. Katsahtaessaan uudelleen sinne mistä se oli tullut, kohtaa Pekan katse huoneen toisellapuolen uunin kupeessa tummapukuisen neitosen, joka istuu kädet sylissä, ja parista tunkeilevasta kavaljeerista piittaamatta katselee uneksuvasti heidän sivuitseen, suoraan ovea ja Pekkaa päin. Se on Signe Sparre. Onko Pekka vartavasten vai sattumalta joutunut tämän taikalyhdyn valopiiriin, sitä ei nuori mies itse kykene päättelemään, eipä edes tiedä näkeekö tyttö häntä. Signe tapaa tuijotella siten, mitään silti näkemättä, ja vaikka hän olisi Pekan tuloa vartavasten odottanutkin, on hän siksi viisas ettei käännä päätään pois ja paljasta itseään. Pekalla on silti täysi syy olettaa olevansa neitosen näköpiirissä. Ja saadakseen tuon epämääräisen katseen kiinni, hän vaistomaisesti nyökkää neitoselle heikon kumarruksen. Silloin vasta neidon katse näyttää havahtuvan, hento vartalo liikahtaa, ja kasvojen yli lennähtää silmänräpäykseksi iloinen hymyn väre. Mutta samassa Signe jo ojentaa kätensä toiselle kavaljeereistaan, poistuen tanssisaliin.
Nuoren miehen mielessä tällainen tuskin parilla kolmella sekunnilla mitattava tapaus aiheuttaa pienen luonnonmullistuksen. Kaikki ne mielenliikkeet, joita yksinäisyyden tunto illan kuluessa on siittänyt ja ruokkinut, kaikkoavat pois kuin raakkuva varisparvi. Tilalle tulee se lintu, jota kutsutaan lemmen satakieleksi. Sen kivun-suloista liritystä ei Pekka voi olla kuuntelematta, vaikka koettaakin naurahdella omalle hupsuudelleen. Sillä siitä ei pääse mihinkään että Signen läheisyys on Pekalle suloinen asia, ja tytön surumielinen kauneus sellainen kompastuskivi, johon langettuaan ei enään tee mieli nousta ylös. Signe on jo pelkällä ulkonäöllään Pekan ihastuksen esine. Pekan tarkka silmä on keksinyt tämän puhkeavan ruusun, ja lepäillyt löytöretkeilijän kunnioittavalla ilolla sen suloissa. Ovatpa he, tutuiksi tultuaan, jonkun kerran puhelleetkin melkoisella avomielisyydellä kuin kaksi yksinäistä, orpoa, ainakin. Sillätavalla on heillä jo jotakin yhteistä, joten he voivat meluavan huoneen ylitse keskustella äänettömästi.
Pekka tietää kumartaneensa Signeä tanssiin ja tytön myöntyneen: tulkaa. Ehkei kummankaan tarkotus alkuaan ollut aivan tämä. Mutta on selvää että tanssista päästyään tyttö odottaa. — Siispä Pekka pitää varansa ja sieppaa Signen soiton tahtiin uudelleen. Se sattuu olemaan valssi, lentävä ja kepeä. Ensi kertaa hän tanssii Signen kanssa. Ja hän hämmästyy sen vartalon notkeutta, joka hänen käsiensä varassa liikehtii. Mitään loistavia tanssijoita eivät he ole kumpikaan, mutta he mukautuvat toisiinsa kuin olisivat he yhtä. — Senjälkeen tapaavat he illan kuluessa useasti toisensa, etsimättä, ja Pekka antaa "lemmen satakielen" rintaluittensa alla esteettömästi lirittää, lurittaa, vaikka hän luonnollisesti pitää sen luritukset omana tietonaan. Se on ainakin varmaa etteivät ikävät tuumiskelut vaivaa enään. Pekkaa ei enään muitten nuorten joukosta voi erottaa. Sattuu silti että eräälle hänen näköiselleen miehelle nauretaan jonkun hajamielisen ja järjettömän vastauksen takia. Mutta se mies ei ole tuosta tuonaan, nauraahan vain muitten mukana.