Vasta sitte kun ensimmäiset vieraat ennen puoltayötä alkavat tehdä lähtöä, herää Pekka liikehtimään levottomasti. Mutta siihen ei tosiasiassa ole mitään syytä, sillä Signe, jonka läheisyyteen hän tietysti heti joutuu, uskoo hänelle lähtevänsä vasta Fingerfeltien perheen mukana. Silloinhan on selvää että he lähtevätkin kahden, ja nyt heti.
Auttaessaan päällysvaatteita Signen ylle, on Pekan mielessä sellainen arka huimaus ja hellyyden tunne että hän turkin mukana melkein sulkee tuon armaan olennon syliinsä, mutta jättää sen hämmennyksissään kuitenkin tekemättä. Valkeat käsivarret ja kaulan tuoksuva hipiä saavat ilman pienintä suudelmaa upota väljän turkisvaipan sisään, joka yhtäkkiä peittää hentoisen vartalon kaikki sulot, niin että huppukauluksesta vain ruskeasuortuvainen pää piipottaa esille. Lakki vielä! — mitäs jää jälelle? — vain poskipäät, nenännipukka, kahden silmän väreily. Katoavat vielä jalat päällyskenkiin, kätöset pieniin nahkakinttaisiin, ja koko suloinen luonnonluoma on hävinnyt näkyvistä, sen jäsenien hienonhienojen elävien koneistojen joko upottua jäykkiin koteloihin tai peityttyä jos jonkinlaisiin presenninkeihin. — Viikunanlehti on kasvanut ylenmäärin laajaksi ja monimutkaiseksi. Miksi pitää tämän maan olla niin kylmä? Raatikkoon joutaisivat kaikki rievut. Eihän jumalatar ole sitävarten että se pistetään säkkiin kuin lumppuläjä. Hiiteen hynttyyt Afroditen päältä.
Jos Pekka voisi omassa tunteessaan vallitsevan lämpötilan levittää ulos maailmaan, niin ainakin Signen ympärillä kesää talvea läikehtisi paratiisillinen lämpö. Nuo jäsenet, joissa asuu sielu, tusinoittain sieluja, saisivat olla vapaasti, jotta niitä voisi hyväillä tai edes nähdä. — Ei Pekka ennen ole osannut kenenkään pukeutumista katsoa näin vihaisella silmällä. Nyt, aste asteelta seuratessaan Signen koteloitumista, hän sekä nolostuu että katkeroituu, hyvin kyllä aavistaessaan että näitä panssareita ei Pekka Suojanen ole mies puhkomaan. — Yksi "lähdetäänkö?" huppukauluksen sisältä ja yhden epämääräisen katseen hipaisu lakin varjosta puhaltavat Pekan lopullisesti hajalle. Turhaan hän koettaa portaissa tarttua Signen käteen — se on hervoton. Turhaan hän kadulle tultaissa koettaa vilkaista seuralaisensa silmiin — kuulaat ne ovat, mutta ilmeeltään niin epämääräiset ettei edes näe ovatko ne syvät vai (taivas varjelkoon!) matalat. Juoksevan veden kaltainen on tytön katse, ja se on liian laiha elementti rakastuneen ravinnoksi. Ei tyttö puhukkaan mitään, ei edes hänen suunsa näy. Ja kädet katoavat muhvin sisään.
Kylmä on ulkona. Lumi narskahtelee heidän astellessa tyhjää katua. Porttiholvien ohi mennessä kajahtelevat seinät: poiketkaa tänne, täällä on hämärää, täällä on hyvä supattaa. — Puhua nyt pitäisi, rakentaa sanoilla yhteisymmärryksen silta uudelleen ja sitä myöten haastella kerrankin kaikki selväksi. Samalla tavoin kehottaa itseään se, joka professorin edessä siinä ja siinä tentissä on joutunut kiikkiin. Taitavasti puhuen ja sisuaan pinnistäen saattaa silloin vielä johtaa asiat takaisin oikealle tolalleen ja pelastaa hyväksyvän maininnan papereihinsa. Mutta nyt, kun elämän totisin paikka on edessä, ei tule mitään. Sydän hakata koputtaa aivan kurkun alla, täynnä sanoja jos minkälaisia, mutta kieli on jäykkä eikä saa niitä työnnettyä kuuluville. Vaikka kirjoissa helposti kuitataan tällaiset asiat, ja vaikka niistä jotkut ylimielisesti haastelevat, niin sittenkin tuntuu muutaman sanan esillepuristaminen aivan ylivoimaiselta taidonnäytteeltä. Melkeinpä toivoisi itsensä pois, vaikka pohjoisnavalle asti, päästäkseen tukalasta pulasta. Tempautuisi tästä irti niinkuin ennen poikanallikkana poliisin kynsistä, juoksisi pakoon mutkitellen pihojen ja solien läpi johonkin turvalliseen loukkoon, jossa saisi hetken hengähtää ja hiipiä sitte muina miehinään kotia nukkumaan. Eipä tiennyt silloinen poikaparka joutuvansa kerran sellaiseen tilanteeseen, jossa ei sisu eikä pakokaan auta. Mutta onhan tyttöjen kanssa ennen selvinnyt. Mikä siinä on että nyt, kun kerrankin on päässyt Signen kanssa kahden, ei mistään tule mitään? Tämä on liian vakava asia. Aivan katu keinuu jalkojen alla. Kosivathan ne muutkin ihmiset. Miksi Pekan päätä huimaa?
Aina töksähtävät sanat sen viimeisen totuuden äärille kuin kuilun reunalle, josta ei uskalla valtoiminaan heittäytyä viimeiseen hyppyyn, ei vaikka miltä taholta yrittäisi. Sen kuilun tutkimaton hämärä ammottaa edessä, siitä täytyy peräytyä, lähestyä uudelleen, peräytyä, lähestyä —. Tähän hommaan läkähtyy! — Pekka huomaa laskevansa puoliääneen omien askeltensa narskuvaa tahtia. Se on epätasaista kuin huonon moottorin sätkätys, kun vähäväliä toinen sylinteri jättää sytyttämättä ja toinen jytkyttää pysähtymäisillään. Sitte alkavat molemmat päristä kuin ompelukone, ja taasen harvenee; jump, jump — jump. Nyt se pysähtyy kokonaan, herrajestas, nyt loppui kaikki, eikä silmä näe eikä korva kuule enään mitään.
Jostain vain, hyvin kaukaa, tiedottomista etäisyyksistä, alkaa kuulua luonnottoman yksitoikkoinen ja takeltava ääni. — Sehän kuulostaa minun puheeltani — tuumii Pekka — mutta mitä ihmeen sanoja se päästelee! Sitähän se kuuluu purkavan, sitä aijottua lemmen asiaa — no, antaa mennä, se helpottaa mieltä. Ja niin helpottaakin että alkaa tuntua kuin olisi kovasta saunan löylystä päässyt ulos, raukeasti huokumaan raitista ilmaa, joka tyynnyttää päätä ja viillyttää ihoa.
— No nyt on sitte sekin tunnustus tehty, — ajattelee Pekka syvään huokaisten ja katsoen taasen kävelytoveriaan pitkästä aikaa kuin olisi siinä ollut välillä kuolema ja helvetti, ja nyt olisi ylösnousemuksen aamu.
Mutta ei kuulu pasuunain riemuista pauhua eikä laupeuden enkelin ääntä. Turhaan Pekka puristelee seuralaisensa pikkuista kättä. Se pysyy hervottomana, kylmänä kinnaskotelossaan.
"Puhukaa toki!" rukoilee Pekka. "Näettehän että minä olen purkanut sydämeni salaisuuden" ("hypännyt kaivoon", oli Pekka vähällä sanoa, mutta äkkäsi toki ajoissa että tässä on käytettävä runollisempaa puhetapaa). "Nyt minun onneni on kokonaan teidän vastauksenne varassa. Puhukaa toki. Näettehän että minua piinataan tulisilla hiilillä."
— Nythän se sujuu jo kuin teatterissa tai romaanissa! yrittää Pekka riemastua itsekseen. Kyllä tästä hyvä tulee!