Ja kyllähän siitä olisikin Pekan puolelta jo alkanut asia luistaa, sillä vaikeinta on aina alku, etenkin kun ei ole tottunut "tunteitaan tulkitsemaan". Nyt on suinpäin hypätty rakkauden valtamereen, eikä auta enään muu kuin koeta polskutella henkesi edestä ja odota että armelias sana onkii sinut sieltä kuivalle pohjalle, lemmensaaren suloiselle rannalle. Yhdellä sanalla voi Signe sen tehdä. Mutta miksi tyttö vaikenee ja lähtee hiljalleen kävelemään?
Pekalle tulee hätä käteen. Uudelleen hän tarttuu Signen sormiin, vetää niistä niin että kinnas luistaa pois, ja puhuu kuin vimmattu.
"En minä voi", sanoo Signe. "Antakaa se kinnas pois."
Hölmistyksissään Pekka ojentaa esineen takaisin. Utelee sitte:
"Miksi ette voi? Ettekö usko minun sanoihini? Vai pidättekö minua muuten huonona?"
Signe puistaa päätään ja katsoo nuorukaiseen lempeästi.
"Enhän toki, en pidä huonona. Mutta minä luulen että nainen rakastaa vain kerran.——-Ja minä olen jo rakastanut", lisää tyttö huokaisten.
Se oli paukaus, jota Pekka kaikkein vähimmän olisi odottanut. Kirjavia tähtiä tanssii hänen silmissään, ja hän lysähtää istualleen puotin rappusille, jotka ovat siinä vieressä. — Liian myöhään, liian myöhään! hokee hän itsekseen. Signelläkin on jo ollut tarinansa. Kuka olisi sitä uskonut! Varhain nykymaailmassa alotetaan. — Ja kykenemättä sormeaankaan liikauttamaan jää Pekka tuijottamaan seuralaistaan. Niin on kuin Signe olisi yhtäkkiä hypännyt johonkin ohimenevään junaan ja kiitäisi pois huimaa kyytiä, edes liinaa hyvästiksi heiluttamatta.
"Hyvänen aika, mikä teidän on? Oletteko sairas, vai koskiko se teihin niin kipeästi?"
Signe on kumartunut Pekan puoleen, onpa laskenut kätensäkkin hänen olalleen. Ja Pekka nousee, lähtien kävelemään sen olennon rinnalla, joka oli tullut saavuttamattomaksi. Katu on edelleen aivan tyhjä. Vain utelias poliisimies on jostain lymypaikastaan ilmestynyt katukäytävän reunalle tarkastaakseen haukansilmällään kummallista pariskuntaa. Poliisilla on nimittäin ammattiin kuuluva erikoinen maailmanjärjestyksensä, jota se sovelluttaa etenkin kaikkiin omituisesti käyttäytyviin yökulkijoihin, mittaillen että onko tuon annettava mennä vai onko tuo jo astunut sen sopivaisuuden rajan yli, josta lähtien ihminen kuuluu minulle.