Miten voisi Pekka olla muistamatta erästä poliisia kerran ennen, pohjoisemman talvitaivaan alla, ja miten hän voisi olla vertaamatta silloista autuudentilaansa nykyhetken surkeuteen. — Erilaiset tytöt, mutta erilainen Pekkakin. Ja täytyy sanoa että nykyinen Pekka häpeää koulupoika-Pekan edessä — ei epäonnistumisensa vuoksi, vaan rakkauden ilmaisunsa laadun takia. Miksi piti puhua näin paljon joutavia? Eikö asiaa saattanut luonnollisemmin ja yksinkertaisemmin ratkaista?
— Mitä kaikkea olenkaan puhunut? Olen pyytänyt, rukoillut, kerjännyt. Minä pyysin rakkautta, kun olisi pitänyt antaa. Minä kiusasin häntä, kun olisi pitänyt hyväillä. Rakkaus ei puhunut suuni kautta jumalana, vaan kerjäläisenä. Se on kyllä senverran ymmärrettävää että kun sydämeni kerran aukesi, ei sieltä voinut kuulua muuta kuin huuto: antakaa leipää, antakaa edes muru. Olkoon niin. Se on kyllä luonnollista. Mutta miksi sittenkin kerjätä toisilta, jotka ovat yhtä köyhiä kuin minä? Miksi Signeltä, joka kenties on vielä köyhempi?
— Köyhempikö? — Mitä kaikkea saattaa piillä Signen sanojen takana? Mennyttä rakkauden huumaa? Ihaninta antaumusta? Kaikkea sitä, jossa nainen kypsyy! — Kaikkea sitä, josta sinä, Pekka, nyt olet työnnetty syrjään armottomasti myöhästyneenä. — Oletko, Pekka, rakastunut toisen miehen työhön? Onko tuo huulien täyteläisyys, tuo silmien surumielinen loisto ja tuo ihon arka ruusunkarva toisen miehen syleilyn tulos? Sitä ei pää kestä ajatella. — Ehkei kaikessa silti olekkaan takana muuta kuin nuoren tytön arat kuvitelmat, ehkä joku suudelma, siinä kaikki. — En halua tietää, en. Sen vain tiedän että täyteläisemmän ja uljaamman kypsyyden minä olisin hänelle antanut. Ja sen tiedän että yhä, kaikesta huolimatta, häntä rakastan.
Pekka tarttuu Signen käteen, eikä päästä sitä enään. Hellästi hän suutelee kylmää kinnasta.
"Te sanoitte äsken ettette voi minua rakastaa. Mutta se olkoon teidän asianne. Silti ette voi kieltää minua antamasta rakkauttani teille. Voitte sen heittää pois, tai ottaa vastaan, miten ikinä haluatte, sillä minä en vaadi mitään. Äsken puhuin kyllä toisinpäin, mutta se oli väärin. Minun sanani eksyivät äsken — minun täytyy sanoa tämä teille — siitä syystä että minä olen elämässäni saanut osakseni niin vähän rakkautta."
"Kyllä te vielä saatte!" pistää Signe sukkelasti väliin, niin vakuuttavalla ponnella ettei Pekka hetkeen tiedä mitä ajatella.
— Onko se mahdollista, Signe? on hän huudahtamaisillaan, mutta tyttö näyttää taasen niin salaperäiseltä ja itseensä vajonneelta että sanat jäävät Pekan huulien taakse, eikä hän voi muuta kuin katkerasti hymähtää omille kuvitelmilleen, jotka yhä näyttävät pyörivän saman janoisen kaipauksen ympärillä: saada, saada!
"Saattaa kai tapahtua niinkin", jatkaa Pekka, "mutta se saa jäädä kohtalon huomaan, joka antakoon mitä hyväksi näkee. Tulen kyllä toimeen ilmankin, yhtä hyvin kuin tähän asti olen tullut. Nyt minä vain yhä vakuutan sitä, mikä minun täytyy sanoa etten pakahtuisi. Minä puolestani en ole vielä koskaan rakastanut ketään. Niin, tuota, sattuuhan sitä, joskus, että kun kerran miehen housuissa kulkee, niin on jotain sentapaista, yhtä jos toista kiintymystä. Mutta näin täydestä mielestäni en minä, se on vissi se, ole koskaan vielä rakastanut. Jumaliste, tämä on ensimmäinen kerta, ja olkoon viimeinen kans — jos kohtalo niin tahtoo. Rakkaus on epäitsekäs. Minä tunnen sen niin selvästi nyt, ja minä en pyydä muuta kuin että uskotte minun olevan vilpittömän, kun sanon että rakastan teitä."
"Uskonhan minä sen", vakuuttaa Signe taasen yhtä sukkelasti kuin äsken, vaikka omituisella aralla ja sydämellisellä äänensävyllä.
Pekan onnea ei voi mitata, niin itkettävän autuas hän on epäitsekkäästä rakkaudestaan. Signen sanat hän kätkee mieleensä kalliina aarteena, ja Signen muisto on tästälähtien oleva jumalankuvana hänen elämänsä tiellä. —