Nyt Pekka alkaa jo innostua, ja nyt hän vasta muistaa suuttua. Tappeluhalu paisuttaa hänen sieraimiaan, ja hän kieräyttää julmalla himolla hartioitaan, vatsalihaksiaan, reisiään. Hän nuijisi paremman puutteessa nyt vaikka sähkötolppia tai seiniä. Onneksi karkaavat toki ne kaksi muuta sälliä jo harjakset pystyssä kohti. Onnellisena Pekka etsii edullisinta lyöntitilaisuutta, ja kun se pitempi sälli, oikea hevosenkokoinen ja punanaamainen rumilas, juuri on hartiaväellä läjäyttämäisillään nyrkkinsä hänen päähänsä ja samalla aukaisee suunsa, silloin Pekka, onnellisena uudistuneesta upper-cutin tilaisuudesta, hypähtää aivan sällin nenän alle ja samaa vauhtia paiskaa altapäin molemmat nyrkkinsä perätysten leukapäähän. Kuuluu ääni niinkuin lihakirveellä lyötäissä. Sälli mätkähtää nurinniskoin, eikä liikauta enään jäsentäkään. Knock out.
Se jäljelläoleva kolmas hyppää syrjään, mutta sieppaa samalla puukon kupeeltaan. Nyt Pekka vasta riemastuu: tässähän tarvitaan vielä jiu-jitsuakin! Samalla kun sälli sivusta kyyristyy raapaisemaan hänen kylkeensä, pyörähtää Pekka päin, sivaltaen kämmensyrjällään puukkomiehen kyynärvarteen niin että ase tipahtaa hankeen. Kaksin käsin tarrautuu Pekka sitte rampautuneen vastustajan kurkkuun, tempaisee sällin selälleen ja sydämensä kyllyydestä takoo sitä naamaan, mukiloi sokeasti niinkuin poikasena ennen. Ja joka lyönniltä niin ihanasti viillyttää mieltä.
Signen hätähuuto vasta saa hänet siitä mielityöstään katsahtamaan ympärilleen. Mutta se on myöhäistä. Takaraivoon paukahtaa sellainen isku että Pekka tupertuu nenälleen äskeisen uhrinsa päälle. Onneksi on kuitenkin takaraivo Pekan pääkopan lujin paikka. Pian hän pääsee pystyyn, vaikka päätä huimaa. Se ensimmäinen sälli olikin jo kerinnyt nousta jaloilleen, ja sehän se löi pampulla, olisi lyönyt kai toisenkin kerran, mutta Signe riippuu sen kädessä ja potkii. Se on hullunkurista nähdä. Ei kuitenkaan Pekka kerkiä apuun ennenkuin sälli on saanut kätensä irti ja lyönyt pampullaan Signeä, vieläpä paiskannut tytön yhtenä myttynä kauvas lumihankeen. — Siinä amatsoonihyökkäyksessä oli kaikesta huolimatta tappelun ratkaisu, sillä sen kestäessä kerkisi Pekka toipua antaakseen sällille nyt sellaisen lopputilityksen, jossa pamppu saa vielä viimevoiteluksi tanssia omistajansa ruholla, päästä kantapäihin asti.
Vielä käy Pekka samalla pampulla leipomassa niitä kahta muutakin roikaletta, jotka jo alkavat nostella päitään. Ja ihmeekseen tuntee hän vasta nyt äskeisessä puukonheiluttajassa vanhan puolueveljen, sen, joka kerrattain nyrkkiraudalla iski Pekan pääkuoreen "veljeyden" aakkosia. Sieltä löytyy nytkin takintaskusta nyrkkirauta. Sen Pekka pistää muistona, mutta heittää pampun pienen puutalon katolle.
Ja hengästyneenä, mutta tyytyväisenä, katselee ritari sitte kättensä työtä. Siinä viruu kolme kypsäksi pieksettyä ihmistä pitkänään laitakaupungin puolihämärällä kadulla. Niin vaarallista ympäristölleen saattaa olla nuoren miehen epäitsekäs rakkaus. Eikä se silti ole vielä edes ensimmäistä vuorokauttaan umpeen elänyt.
Turnauksen neljäntenä uhrina makaa sen kuningatarkin, Signe, yhä hangessa, itkeä nyyhkyttäen hiljakseen, kädet silmillä, hattu vinossa, ja muhvi ainakin kahden sylen päässä. Pekka saa vaivoin häneltä tietää ettei toki mitään sen pahempia vaurioita ole sattunut. Olkapäähän vain koskee. Siihen on osunut pampun sivallus, ei muuta. Pekka koettelee sitä paikkaa, varmuuden vuoksi, pistäen kätensä turkin sisään. Mustelma siihen vain on tulossa, mutta tyttö voihkii. Olkapäätä kopeloidessa hairahtuu ritarin käsi vahingossa puseronkin sisäpuolelle, paljaalle iholle käsivarteen, rintaan. Niinkuin tulen polttamana vetäisee hän kätensä pois vaarallisilta alueilta. Mutta se on jo myöhäistä — kontakti on jo tapahtunut, sähkövirta tehnyt tehtävänsä ja polttanut varakappaleet Pekan aivoista.
Seuraus on luonnollisesti tämä: ritari nostaa maasta itkevän kuningattarensa ja pusertaa hänet kunnioittavasti rintaansa vasten ynnä suutelee hänen yhäti vapisevia huuliaan. Se on aivan asiaankuuluva toimitus ja seikkailun loppupiste. Eikä Signekään sitä vastusta. Varmemmaksi vakuudeksi painaa Pekka tähän historiaan vielä toisen pisteen, niin paljon äskeistä pitemmän että sitä voisi melkeinpä nimittää ajatusviivaksi.
"Mennään kotiin", sanoo Signe valittavalla äänellä. "Ei saa enään, ei saa."
Eihän Pekka enempää ole aikonutkaan. Aikoiko Signe enemmän? — Siinä on taasen yksi niitä ihmeitä, joita ei voi ratkaista korkeamman matematiikankaan avulla.
Signe kuivaa silmänsä, Pekka puistelee sävyisästi hänestä lumet pois, muistaapa etsiä muhvinkin. Käsikynkkää lähdetään sitte paikalta. Eikä puhuta halaistua sanaa. Pian ollaan perillä. Luottavaisesti toisiaan silmiin katsoen jättävät he hyvästit, ja päättävät tästälähtien olla hyvät ystävät. Vielä yrittää ritari lähtiäisiksi syleillä neitoa, mutta tämä nostaa nokkelasti muhvin kasvojensa suojaksi. Eikä Pekka voi muuta kuin nöyränä tyytyä tähän platooniseen hyvästijättöön.