Vielä poistuessaan tuntee Pekka viileän onnen tästä päivästä nousevan sen tuomien mielimurteitten raunioille. Yhä Signen kuva silmissään laskeutuu hän vuoteelleen yön lepoon.

XI

Viihdyttävää on tällätavoin päästä matkalle kevään puhjetessa, niinkuin joskus ennen, kun kevät oli lupaus huolettomasta kesästä — ellei täysin, niin kuitenkin verrattain huolettomasta, ilman vastuuta mistään ja ilman velvollisuuksien painoa. Saattoihan silloinkin kyllä joskus luulla olevansa orjuutettu, mutta toista on silti johtaa tehdasta, joskohta pientä ja syrjäistä, niin silti olla huolessa päivin ja öin. — Johdettavilla, niillä on vapaus; kun tulee johtajaksi, saa sen iskusanan tilalle piirtää ovensa kamanaan: vastuu — tai jotain muuta sentapaista. Tuhlaristakin, elämän päiväläisestä, täytyy "vastuun päällä" kehkeytyä harkitseva ja tekonsa punnitseva mies. Se on Inhottavaa.

— Hohhoi, kai siihenkin tottuu, kun vanhenee. Täytyyhän sitäpaitsi rahavelat maksaa ja elämän pankkiin kepeällä kädellä kirjotetut vekselit kerran hikihelmillä lunastaa. Mutta se olkoon sen päivän juttu. Nyt olemme matkalla. Saamme tuudittaa itsemme siihen suloiseen harhauskoon että olemme vielä vapaa irtolainen muitten samallaisten joukossa, junassa, kirpeähajuisessa kolmannen luokan vaunussa, joka täynnä yhteiskunnan vähäosaisia huristaa auringonpaisteisten seutujen halki. Matkalla johonkin, johon on mentävä, mutta josta ei huoli piitata ennenkuin konduktööri ilmottaa oltavan perillä ja juna sylkäisee itse kunkin kivikaduille, uusien velvollisuuksien piiskattavaksi. Niin, pääkaupunkiin! Ne ja ne tilaukset on siellä tarkastettava. Olkoonpa niin. Mutta onhan pääkaupunki ennenkaikkea jokaisen kodittoman kylmä koti. Siis ollaan kotimatkalla, pienellä pyhiinvaellusvisiitillä asfalttimaailmaan ja kivimuurien välinpitämättömiin soliin, joissa ei kukaan tunne, eikä tarvitse ketään tuntea, nauttia vain siitä että on vilskeessä mukana.

— Mutta tämä juna, näin kolmannessa luokassa istuen, on silti paras paikka maailmassa. Täällä on tuota inhimillistä hajua ja muuta väkisten likelle tunkevaa moninaisuutta yltäkylläisesti. Se on eri kuin tehtaan käryjä konttorihuoneitten jäykkä ilma. Täällä saa olla vaiti, jos haluttaa, kuunnella valmista, jos haluttaa, ynnä, mielinmäärin haastatella ukkoja ja akkoja, hienoimpiin hepeniinsä pynttäytyneitä neitosia, pitkätukkaisia sällejä ja muita. Hei, pikkuinen läpileikkaus sieltä elämänpuun tyvipuolelta! Terve, kolmannen luokan vaunu, terve, hyvät ihmiset; kaikki ollaan matkalla!

Pekka nauttii olostaan, puoleksi suljetuin silmin seuraten matkatoveriensa puuhia, kuunnellen keskusteluja, ja koettaen mielessään arvailla mikä otus tuo ja tuokin oikeastaan lienee, minkälaisen statistin osaa näyttelee elämän leveällä lavalla ja mitä tuumia hautoo pääkuorensa alla. Tämä on pieni väliaika näytöksien välillä, kun diivat ja sankarit ovat vetäytyneet suojiinsa, ja vähäpätöiset ovat jääneet jälelle tuumiskelemaan omia tuumiaan. Täällä he ovat kaikki näkösällä, sellaisetkin, joita ei muuten huomaisikaan. Kukin täyttää yhden istumapaikan, ei enempää eikä vähempää. Tällä hetkellä he eivät kuulu mihinkään yhteiskunnallisen näytelmän koneistoon, ovatpahan vain sellaisina kuin luonnostaan ovat. Mutta ihmeellistä on miten he ovat kiinnikasvaneet näytelmiensä luonnottomiin osiin. Eivät he riemuitse tästä vapaudenhetkestään. Tässä, tehtävistään irtireväistyinä, ovat he enimmäkseen surkeita ja naurettavia kuin häkkiin suljetut eläimet. Luonto on yhteiskuntaihmisessä asettunut päälaelleen seisomaan. Tässä, vapaina yksilöinä, ovat he naurettavia ja vangitun näköisiä; vasta jokapäiväisyytensä näytelmän kahleissa tulee heistä yleviä, järkyttäviä, johonkin yhteyteen (suuri me!) kuuluvia — päinvastoin kuin metsän eläin, joka vain vapaudessaan on johonkin (luonnon) yhteyteen kuuluva.

Siinä on yhteiskuntaihmisen surullinen tarina — orjan tarina, kerjäläisen tarina.

Mutta sen, joka ei mukaudu heidän säännösteltyyn elämäntapaansa, sen kohtalo on vielä koleampi — siitä tulee tragedia. Tuskinpa anarkistit ja rangaistusvangit kaikki lienevät rappeutumisilmiöitä? Eiköhän heissä monessa pikemminkin ole puhjennut esille alkuperäinen atavistinen vapausvietti, joka nousee kapinaan "oikeusvaltion" nimellä prameilevan yhteiskunnan lurjus- ja kerjurinäytelmää vastaan ja itsepäisesti pitää parempana yksilön omankäpälän-oikeutta. Ovatko he rikollisia? Kyllä järjestyneessä "sivistysvaltiossa". Mutta muinaisajan kansojen keskuudessa monikin heistä ehkä mainittaisi sankariksi, oikein pääjehuksi, ja heidän luonteenominaisuuksiaan pidettäisi jumalallisina. Heidänkaltaisistaan polveutuvat vanhat ylimyssuvut — nyt kyllä jo verettömiksi rappeutuneet. Uusia sukuja ei voi tulla tilalle, sillä nyt senkaltaiset teljetään tyrmään, roistojen pariin. — Mutta kuka osaisi heidät erottaa synnynnäisistä roistoista, kun molempien toimintatavat olojen pakosta lienevät melkein samat? Ja vankilan oppikurssin käyneenä katkeroituu sankari-ihminenkin ennenpitkää roisto-ihmiseksi. Kenen on syy? Lain ja oikeudenko? Kuka uskaltaa vastata?

Ylen sotkuisia asioita. Ei pysty pää niitä ratkaisemaan, väsynyt pää, joka jo kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ijässä alkaa kaivata lepoa. Pitäisi päästä matkoille itseään tuulettamaan. Mutta mihinkäs täältä pääsee? Rajat ovat kiinni. Niinpä pysy paikoillasi, ja johda tehdastasi — johtaja.

* * * * *