"Jaha, hyvästi nyt sitte ja lykkyä eteenpäin. Jumalan rauhaa." Se on maanukko, jonka kanssa Pekka alkumatkasta haasteli. Se kättelee turpealla kourallaan ja tassuttelee ulos.
Puoli vaunua tyhjenee tähän kaupunkiin. Niinhän ne maalaiset tekevät, aamujunalla kaupunkiinsa tulevat asioilleen, ja illalla palaavat, syli myttyjä täynnä. — Mutta tuskin ovat kaikki halukkaat vielä kerinneet ulos, kun jo vaunuun töytää oven täydeltä meluavia kaupunkilaisia, kiiruhtaen valtaamaan paikkoja itselleen, niinkuin niistä riippuisi henki ja autuus.
"Onkos ylösotettu?" — "Onko tässä vapaa paikka?" kysellään kilvalla. Pekka vastaa aina uskollisesti: enpä luule. Se on ensinnäkin rehellinen vastaus molempiin kysymyksiin, sillä eihän tottavieköön yhtään paikkaa tuosta ole nostettu ylös eikä alas, eikä siinä liioin mitään vapaapaikkaa liene. Toisekseen tällä vastauksella voi valikoida matkaseuran itselleen, koska tietysti kaikki vapaapaikan kaipaajat menevät sivu; mutta "ylösottamisen" pelkääjät istahtavat penkille, katsellen sitte vielä pyörein silmin ympärilleen että jos tämä sittenkin oli "ylösotettu", kun tuo herra sanoi että: enpä luule. — No, niin käy että yksi ylösottavainen neiti-ihminen läjäyttää leveät takalistonsa Pekan viereen, ja toinen lehahtaa kuin perhonen vastapäätä oikealle. Melkein aina saa Pekka näinikään vastauksellaan pyydystettyä ympärilleen keski-ikäisiä neitsyviä, myyjättäriä tai herrasväen piikoja, ellei satu joku hölmö puolivillainen "liikemies". Ne ovat kuitenkin kaikki hyvin huvittavaa seuraa. Ja jos sentapaisiin kyllästyy, saattaa joskus siivilöidä ympärilleen vapaapaikan hakijoita, vastaamalla niille: taitaa olla. Silloin saapi saaliikseen virkamiesperheelle haiskahtavaa väkeä ja ylioppilapsia y.m.s.
Vaunu alkaa jo rauhottua, kun käytävälle ilmestyy vielä yksi pahannäköinen naiseläjä, keksii tyhjän paikan Pekan edessä, ja puhumatta pukahtamatta tunkeutuu siihen. Siihen istuu, luimauttaa kulmainsa alta naapureitaan ja jää murjottamaan lattiaan, huulet puristettuina törrölleen melkein nenään kiinni.
— Kylläpä on raadollinen jäte naisesta, tuumii Pekka ihmeissään. Harvoin näkee ihmisessä, semminkin naisessa, tuollaista paholaisen leimaa. Niin nihki kuivuneet kädet ja niin litteä rinta kuin seitsenkymmenvuotiaalla työläisnaisella, mutta nuo kasvojen rauniot näyttävät paljon nuoremmilta. Silmät tosin, mikäli niitä voi nähdä tuolta synkkävarjoisten kulmien alta, ovat laimeat kuin kaihin syömät, ja harvan tukan jätteet hapsottavat huivin alta surkeasti korvuksille, mutta nuo kasvonpiirteet eivät kaipaisi paljoa nuorentamista että ne olisivat kerrassaan uljaat. Otsa, nenä, leuka ovat voimakkaat ja puhdasmuotoiset. Niitten yli on vain vedetty kammottava synkän katkeruuden kaapu, joka ei näytä niihin alkuaan kuuluvan. — Mitä kohtaloita mahtaakaan piillä mokomassa ihmisrauniossa? Vanha ilotyttökö? Ei, se hekuma jättää toisellaiset ja perin inhottavat jäljet. — Mutta, ahaa, tämähän oli vankilakaupunki! Ehkä siis vankilasta laskettu rikollinen? Niin täytyy olla. Eihän sillä ole matkakapistuksia, ei myttystäkään, vain piletti kouransilmässä. Ja tuo puku, etenkin vaaleanpunainen kretonkiröijy, on liian ohut näin varhaiskevään aikaan. — Lienee kai vangittu aikoinaan kesälämpimillä, ja niissä ketineissään nyt työnnetty maailmalle.
Yhä kasvavalla mielenkiinnolla tarkastelee Pekka vastassaistujaa. Ei voi olla epäilystäkään etteikö tuo kuivuneen kellertävä iho ja tuo uhmankatkera ilme olisi vankilan varjoa. Kas, nainen käännähtää, ja lynkäpäisillään akkunalautaan nojaten ryhtyy tuijottamaan ulos. Siellä viimeiset lumiläikät ja ensimmäiset kirkkaanviheriät ruohontupsut tanssivat auringossa. Mutta ei värähdystäkään näy naisen kasvoissa, ei vähäisintä liikettä laihoissa haukansormissa. Kaikki on muijalle yhdentekevää, niin heräävä luonto ulkona kuin kanssaihmiset täällä sisällä. Mitenkä erilainen olikaan se lipevän liukas ämmä, joka talvella tällä samalla taipaleella sai kaikilta (paitsi ei Pekalta) narrattua muka matka-apua, ja jonka konduktööri sitte tiesi olevan vankilasta päästetyn varkaan. — Tämä tässä on kokonaan toista lajia, tämä ei ole tyyppi, vaan yksilö. Mutta onko tämä anarkisti vai roisto? Luulisipa että jos Lucifer, kapinallinen enkeli, joskus näyttäisi naamansa, niin tuontapainen se olisi.
Jostain käsittämättömästä pakosta Pekan täytyy yhä, yhä tarkastaa noita kasvoja, mutta jos mistään, niin niistä on mahdoton lukea mitään mielenliikettä. Ei ämmä edes ole tietävinään, vaikka näin hävyttömästi vierestä tarkastetaan. — Miksi täytyykin sitä tarkastaa? Mikä sinun on, Pekka, miksi vapiset? Miksi kauhistut?
Tuo kuin marmoriin veistetty nenä tarvitseisi alleen vain mehevämmän pehmoiset huulet, niin — taivas varjelkoon — se ei voi olla kukaan muu kuin hän!
* * * * *
Läpi koko ruumiinsa tuntee Pekka rikkiraastavan taistelun. Luoksevetävät ja poistorjuvat voimat kamppailevat hänessä ylivallasta. Ihmiset tässä ympärillä, ja heidän mahdollinen ihmettelynsä, on mitätön seikka, jonka Pekka työntää ehdottomasti syrjään. Mutta muisto siitä hetkestä, jolloin hän viimeksi katsoi tuota ihmistä silmiin — kuinka loistava niitten silmien synkkyys silloin vielä oli! — se muisto leikkaa heidät auttamattomasti erilleen. Ainakin Pekka sanoi sen silloin julki selvin sanoin, ja pysyy yhäti sanojensa takana. — Kuitenkin, kun täytyy kohdata hänet tuossa tilassa, se muuttaa asian, ja se kolkuttaa syyttäen Pekan sydämen tiukimmin lukittuun oveen; syyllinen, syyllinen, murhaaja, sinä et ole ottanut selvää tuon naisen kohtaloista etkä ole toimittanut hänelle pankkikirjaa silloin kun sitä olisi tarvittu.