Samassa juna viheltää. Pekka ottaa matkalaukkunsa hyllyltä.
"No", sanoo Pekka. "No", toistaa hän laskien kätensä naisen olalle.
"Nyt lähdetään."
Nainen nousee ja seuraa häntä. Mennään tupakkaosaston läpi, jossa joukko ryssän solttuja tuoksuttaa tavanomaista tökötin, nahkan ja sen sellaista katkuaan. Junan pysähtyessä ne ryntäävät vesikippoineen ovelle. Tungoksessa muuan punakka ja rokonarpinen sinelliniekka ryhtyy taputtelemaan Pekan seuralaista: ah, matushka. Nainen sylkäisee sitä roikaletta silmille. Solttu rupeaa porisemaan kuin kiehuva pata, ja yrittää lyödä. Mutta silloin ilmestyy siihen väliin Pekka niin tulipunaisena ja uhkaavan näköisenä että tunkeilija lopettaa molottamisensa siihen pisteeseen; naamaansa vain ryhtyy pyyhkimään sinellinhialla, toverien nauraessa.
Niin päästään ulos. Ensimmäisestä luokasta saadaan erikoisosasto. Pekka sulkee oven, vetää verhot eteen, istuttaa naisen sohvalle, ja istuu itse vastapäätä, ottaen nuo kalseat sormet käsiensä väliin.
Pekka: Minun pitäisi pyytää anteeksi teiltä.
Äiti: Mitä peliä sinä taasen alat? marakatti.
Pekka: Kiitos siitä vanhasta hyväilysanasta. Ei hätäillä nyt. Tulemme kyllä asiaan. — Minne aijotte matkustaa?
Äiti: Helsinkiin.
Pekka: Mitä aijotte siellä tehdä?
Äiti: Varastaa.