Pekka: Tapasin. Ja hän antoi minulle rahaa, paljon rahaa, meitä molempia varten. Oman osani olen jo aikoja sitte kuluttanut matkoihin ja lukuihin ja, tottapuhuakseni, hummaamiseen. Teidän osa on koskematta pankissa. Se on kahdeksan vuotta vanha talletus, ja teidän nimellenne.
Äiti: Mikä sinun on ammattisi? Kuulin kai kerran jostain että luet insinööriksi.
Pekka: Sehän minusta tuli.
Äiti: Missä nyt on isäsi?
Pekka: En tiedä. Sanoi menevänsä ijäksi johonkin pallon toisellepuolen, kaiketi Amerikaan tai Austraaliaan.
Äiti: Niin, siinä sitte ollaan.
Pekka: Siinä ollaan. — Tuletteko nyt mukaani, äiti?
Äiti: Tulen.
Sen saa äiti vaivalla vain sanotuksi, sillä hän alkaa vapista niin että hampaat suussa kalisevat. Koko tuo surkea ruumiin jäte tutisee ja nytkähtelee, pyrkien purkamaan vuosikautiset sappensa itkuksi, mutta löytämättä enään kyyneliä. Kun ne vihdoin puhkeavat esille, tulee niitä tulvanaan, kastellen kasvot, kädet, hiukset, puseron. Sitä vedenpaisumusta ei Pekka rohkene häiritä, se tuntuu jollaintavoin pyhältä ja samalla piinalliselta. Se kuuluu vain itselleen, ei muille. Sitä ei kenenkään pitäisi nähdä. Kun tuska purkautuu kyyneliksi, ovat kaikki muut sivullisia. Silloin seurustelee kukin vain itsensä kanssa — tai jumalansa, mikäli kullakin sellaista on. — Pekka, joka muistaa äitinsä pystynä ja ylpeänä, tukka pitkänä ja säkenöivän ruskeana, ei voi nähdä tätä kyynelistä märkää rauniota.
Pekka poistuu tupakalle vaununkäytävään. Siellä vilahtelee yhä ohi kepeässä tanssissa auringonpaisteisia seutuja. Mutta siellä on vettä, niin tympäisevän paljon vettä — kaikki ojat täynnä, peltojen sarat ja laajat suonotkot täynnä. Vettä, itkua on kaikkialla, sisällä ja ulkona. — Ei kannata pohtia tämän maailman asioita, ei rehkiä, ei pitää tärkeätä ilmettä. Kaikki on yhtä, orjuus ja vapaus, suuruus ja pienuus, totuus ja vale. Kaikesta tulee lopuksi aivan samallaisia kyyneliä, jotka keräytyvät suuriksi tulvavesiksi, jotta aurinko saisi tilaisuuden niihin ilkkuen heijastella naamaansa ja tuuli läikytellä välinpitämättömiä laineitaan. Turhuus ja hengen vaiva. — Mene nukkumaan, Pekka, ja anna ihmisten kulkea omia ratojaan. Sinä olet lyhyen elämäsi aikana jo hassutellut enemmän kuin tarpeeksi. Joudat jo katsojaksi. Näytelkööt muut. Tee työtäsi, ja ole vapaa — kaikesta.