Aletaan lähestyä pääkaupunkia. Pekka menee takaisin vaunuosastoonsa. — Siellä ei olekkaan enään äskeinen äiti, vaan villi olento, joka vaunun keikkuessa huojahdellen ja vaahdon pursutessa suusta pui nyrkkiään kattoa kohti, ja huutaa: kirottu, kirottu.
"Älkää viitsikö. Ei se kannata", sanoo Pekka väsyneesti.
"Minä herjaan!" huutaa toinen.
"Mitä? Tuota kattoako? Ei kannata herjata mitään. Koetetaan tässä vain keskenämme korjailla asioita, senverran kuin voidaan. Vaiti! Istukaa alas!"
Pekka tarttuu äitiinsä ja pakottaa hänet istumaan. Siinä tämä vähitellen tyyntyy.
"Laittakaa itsenne kuntoon. Me ollaan tulossa perille."
Ei pysty muija itseään ruokkoamaan. Pekan on se tehtävä, oijottava vaatteet, suittava tukka, sidottava huivi kohdalleen.
"Menetteleehän tämä elämä näinkin", puhelee Pekka. "Ei kannata kirota jos ei suurennellakkaan, mutta jaloillaan tässä silti yhä seistään. Tekin saatte taasen yritellä alottaa alusta. Eikä alustakaan tarvitse — tehän olette aika pohatta nyt. Ja tottapuhuen mieluummin teissä sittenkin näen varkaan kuin kerjurin."
Juna hiljentää vauhtiaan.
Äiti: Minulla on poika täällä kaupungissa, se huoripoika, Artturi.