Pekka: Kuinkas vanha se jo onkaan?
Äiti: Neljäntoista.
Pekka: Nytpä voitte sitte senkin elämäntuotteen ottaa hoitoonne. — Mitä laatua sen isä oikein lienee?
Äiti: Sellainen villi kulkumies, rosvo, Matisto, jos hänet muistanet.
Pekka: Niinpä melkein arvasin. Ei liene pikkuveli rakkauden lapsia.
Äiti: Ei.
Pekka: Ei se ole hyvä perintö lähteä maailmalle. Koettakaa olla sille pojalle hyvä, parempi kuin minulle. Hm, ei siihen taida tarvita kehottaa. — Sanokaapa kumpi on, tai on ollut, teille rakkaampi, tämä uusi vai minä?
Äiti: Tämä toinen.
Pekka: Niinpä juuri. Se on selvää. — Nyt on aika lähteä.
Niin purkaa juna sisuksensa pitkälle asemasillalle. Se pieni satunnainen joukkio, joka hetkiseksi oli yhtynyt vaunuihin yhteistä ilmaa hengittämään, hajautuu eri tahoille, kukin etsimään paikkaansa yhteiskunnan jäsenenä, jokapäiväistä näytelmäänsä jatkaakseen. Sinne häviää Pekankin harmaja puku toisten harmajien joukkoon. Vain hänen äitinsä vaaleanpunainen kretonkiröijy vilahtaa silloin tällöin näkyville, kuin lippuna osottaen mihinkä he Pekan kanssa menevät. He ottavat ajurin ja vierivät pois.